Ella

Jos tila on vuokrattavissa hääjuhliin, niin eihän se kai paikan omistajalle kuulu, jos tilaisuudessa toimitetaan myös vihkiseremonia. Enkä nyt oikein osaa kuvitella, mitä vaarallista siinä olisi, jos seremonian toimittaa maistraatin vihkijä eikä pappi. Eihän se mikään antikristillinen tapahtuma sentään ole, vaan uskontojen suhteen neutraali, Suomen lain mukainen seremonia. Ja kansanopistokin tarjoaa ihan maallista opetusta eri aineissa, varmaankin? Muoks. En siis tiedä, onnistuuko, mutta jos juhlapaikaksi tuon saa varattua niin en näkisi mitään syytä esim. kysellä kansanopiston varauksesta vastaavalta taholta, että saadaanko myös vihkiseremonia toimittaa juhlan yhteydessä. Elleivät itse ala tiukata teidän kirkkoon kuulumisestanne, juhlan uskonnollisesta luonteesta tms. niin antaa palaa vaan, näin minä tekisin. Opisto kun on kuitenkin oppilaitos eikä minusta sellaisena varsinaisesti kirkollinen tila.

No ohoh! Kristinusko ei ole sama asia kuin mikä tahansa jumalausko. Kristitystä tekee kristityn se, että hän uskoo Jeesuksen olevan jumalan poika ja sovittaneen meidän ihmisten synnit ristinkuolemalla. Uskovathan ne muslimit ja juutalaisetkin jumalaan, mutta eivät ole silti kristittyjä. Raamattu on kristittyjen pyhä kirja ja kyseinen uskonto kyllä perustuu juuri siihen.

Pyytäisin juontajaksi jotakuta toista, vaikka sitä siskoa. Tyhmäähän se on kaasolta naputtaa moisista asioista, koska ei niiden häiden kuulu olla hänen mieleiset vaan morsiusparin. Mutta toisaalta ei se juontaminen ole mikään kaason velvollisuus, joten turha minusta siitä on riitaakaan nostaa. Kaaso on morsiamen pukija ja henkinen tuki, ei seremoniamestari, ellei itse niin halua.

Minun mielestäni nimessä (sen vaihtamisessa tai pitämisessä) ei ole kyse omistussuhteista - eihän naista kukaan voi omistaa niin kuin ei miestäkään. En myöskään ole sitä mieltä, että tasa-arvoisessa parisuhteessa ei voisi elää, jos on ottanut miehen sukunimen. Nimivalinnastahan ei suoraan seuraa mitään muita asioita. Nimiasia vain on sellainen, jota usein käsitellään ongelmallisesta (=epätasa-arvoisesta) näkökulmasta. Tarkoitan tällä seuraavia asioita: Miehellä on: - oikeus esittää vaatimuksia tai ainakin toiveita naisen nimen suhteen - ehdoton oikeus pitää nimensä ja vain ilmoittaa siitä tai jopa pitää sitä asiana, josta ei keskustella Naisella on: - ehdollinen oikeus pitää nimensä, jos saa siihen mieheltä hyväksynnän - velvollisuus joustaa, jos asiasta tulee kiistaa - velvollisuus perustella valintaansa - vastuu koko perheen järjestämisestä yhteisen nimen alle Asia on / kysymys kuuluu: - mikä naisen nimeksi avioitumisen jälkeen. Miehen nimestä ei edes puhuta; sitä ei koskaan mieheltä kysytä; sitä ei missään ilmoiteta. Tästä asetelmasta seuraa, että moni nainen taipuu paineiden alla tai sokaistuu koko johdattelevasta kysymyksenasettelusta niin, että tosiaan itsekin lähtee miettimään yksin nimiasiaa, niin kuin se olisi yksin hänen ongelmansa. Lopputuloksena hän saattaa vaihtaa nimensä vaikka ei olisi alunperin niin halunnutkaan; vaihtaa sen, koska kokee nimenomaan omaksi vastuualueekseen sen, että perheelle tulee yhteinen nimi. Ja jos yhteistä sukunimeä ei oteta, sitä ei useinkaan ajatella niin, että yhteistä sukunimeä emme ME ottaneet, vaan näin: "Minna päätti pitää nimensä". Vaikka ainahan silloin kun yhteistä nimeä ei tule, on mieskin päättänyt nimensä pitää. Mies vain ei useinkaan joudu edes tietoisesti päättämään tätä asiaa, koska hänen nimeään ei missään vaiheessa aseteta kyseenalaiseksi. Jos antaa itsensä harhauttaa epätasa-arvoiseen nimen päättämisprosessiin, on mielestäni siinä yksittäisessä asiassa toiminut epätasa-arvoisesti. Naikkareiden keskusteluissa käy usein ilmi juuri tuo ylläoleva asetelma: "otin miehen nimen, koska haluan että meillä on yhteinen nimi". on siis naisen vastuulla järjestää perheelle se yhteinen nimi. Tai "halusin lapsille minun uskonnon ja suostuin siis vaihtamaan nimeä, jotta vastaavasti lapset saisivat minun uskontoni" -> öh, miksi moinen kauppa? kuka on sitä nimen vaihtamista ollut vaatimassa? Mieskö? Miksi ihmeessä? Mitä, jos nainen olisi vaatinut miestä vaihtamaan oman nimensä sekä antamaan lapsille oman uskontonsa? Miksi naiset hyväksyvät sen, että miehellä on oikeus vaatia naiselta uhrautumista nimiasiassa ja että naisen on jotenkin korvattava miehelle se, että pitää nimensä (esim. luopumalla sitten siitä uskontovaatimuksesta)? Minä pidän nimeni, enkä koe olevani siitä miehelle tai kenellekään mitään velkaa. Koen, että minulla on ehdoton oikeus sukunimeeni, ei siitä tarvitse maksaa joustamalla jossain muussa asiassa. Lisään vielä, että tiedän kyllä, että ei toki kaikkien parien nimenvalintaprosessi kulje tätä yllämainittua rataa.

Minun mielestäni myös yhdysnimen ottaja vaihtaa nimensä (koska niinhän siinä tosiasiallisesti tapahtuu), ja siten luopuu omasta nimestään. Ei esim. Härmälä-Muukkonen ole sama nimi kuin Härmälä. Minulle yhdysnimi ei edusta mitään "oman nimen pitämistä" eikä varsinkaan ole mikään tasa-arvoa symboloiva vaihtoehto. Minusta se on jotenkin vanhanaikainen valinta ja tuo mieleen, että nainen ei uskalla pitää pelkkää omaa nimeään tai hänellä on niin vanhanaikainen maailmankuva, että yhdysnimikin edustaa jotain emansipaatiota hänelle (niin kuin se varmaan edustikin ennen vuotta 1986). Vähän kuin että pitäisi kotitöiden tasapuolisena jakamisena sitä, että mies "sentään" kerran viikossa vie roskat ja nainen tekee kaiken muun. vrt. mies "sentään" hyväksyy yhdysnimen naiselleen - ooh mikä sankari ja tasa-arvon airut!

Meidät vihitään maistraatin vihkitilassa virka-aikana.

Kauhean yleistä tuo ei varmaan ole, mutta kyllähän noita tapauksia on ja ihan sulassa sovussakin sovittuja. Ainakin minulla ja tulevalla aviomiehelläni on ollut puhetta, että jos lapsen saamme, hän saa minun sukunimeni. Tämä oli miehen ehdotus, ja perustuu ilmeisesti siihen, että hän ei pidä omasta sukunimestään yhtään eikä myöskään siitä suvusta (isänsä suku), jolta on sen saanut. (Pidämme siis avioliitossa omat sukunimemme.) Jos julkkiksista haetaan esimerkkejä, niin tietääkseni ainakin kansanedustaja Janina Anderssonin ja hänen aviomiehensä Kim Engblomin lapset ovat äitinsä sukunimellä (korjatkoon joku jos olen väärässä). Ja saavathan nekin lapset, joiden vanhemmilla on äidin sukunimi yhteisenä nimenä (n. 2% aviopareista), tuon saman sukunimen, joka on peräisin äidiltä. Sinuna ottaisin asian miehen kanssa puheeksi ja aloittaisin hänen taivuttamisensa jo hyvissä ajoin, jos on epäilys siitä, että mies ei helposti lämpene ajatukselle. Ja onnea toivotan kovasti matkaan, minusta olisi oikein hienoa, että useampi pariskunta antaisi lapselle äidin sukunimen! Tilastoja en siis osaa sanoa, löytyisiköhän väestörekisterikeskuksen sivulta tai saman puljun tietopalvelusta tai jostain?

Pakko nyt vielä kommentoida tähänkin. Eihän kirkko paikkana tarkoita automaattisesti, että siellä on paljon seurakuntaa paikalla - kirkkoon voi hyvin mennä vihittäväksi vaikkapa vain kahden tai muutaman todistajan, esim. omien vanhempien seurassa. Vieraitten määrähän on täysin riippuvainen siitä, montako ihmistä hääpari vihkipaikalle kutsuu - jos kummallakin on vaikkapa pieni suku ja vähän ystäviä, niin mistä luulet sen "ison porukan" sinne itsestään ilmaantuvan? Hiukan ärsyttää tuo ajattelu, että kirkkovihkimisessä on automaattisesti paljon vieraita paikalla vain siksi, että paikkana sattuu olemaan kirkko. Komppaan myös Morrea tuossa yllä.

Noin minäkin asian koen, tosin meillä vihkiminen vielä edessä niin en voi puhua menneessä aikamuodossa.

En muista, olenko jo tähän ketjuun kirjoittanut, mutta kommentoin nyt kuitenkin. Komppaan Morrea ym. ja lisäisin, että minusta ajokortin saaminen erikoisluvalla alle 18-vuotiaana olisi joissakin tapauksissa paljon tähdellisempää kuin avioitumisoikeus, johon en keksi ainotakaan perustelua, miksi se pitäisi alaikäiselle myöntää. Syrjäseuduilla voisi helpottaa perheen elämää huomattavasti, jos perheen nuoret saisivat ajaa jo esim. 16-vuotiaina ja pääsisivät siten itsenäisemmin liikkumaan harrastuksiin ja ystävien luo, eikä vanhempien tarvitsisi aina kuljettaa. Vaikka joku rajoitettu ajo-oikeus nuorelle voisi olla ihan paikallaan. Kuitenkaan tällaisia ajo-oikeuksia ei ole ainakaan toistaiseksi myönnetty, mutta sen sijaan 17-vuotiaille myönnetään avioitumisoikeuksia. Olisi todella mielenkiintoista tietää, miksi. Pelkkä "uskonnolliset syyt" ei minusta riitä - siinähän ei ole kyse mistään muusta kuin kiireestä päästä sänkyyn oman uskonnollisen yhteisönsä luvalla. Jos nämä 17v. morsiamet kerran "pitävät neitsyyttä arvossa" niin en näe, miten se ilmenee seksielämän aloittamisen kiirehtimisenä? Jos neitsyys kerran on niin hieno ja arvostettava juttu, eikö sitä päinvastoin kannattaisi säilytellä vähän kauemminkin ennen avioitumista, vaikka ihan 20-vuotiaaksi saakka? Tai ainakin siihen 18. ikävuoteen? Miten on "neitsyyden arvostamista" hakea erikoislupaa, että pääsisi siitä neitsyydestä eroon mahdollisimman pian?

Miehesi kannattaisi mennä juttelemaan olostaan lääkärille, ellei se ala mennä ohi ja asiat kiinnostaa. Kyllä kyseessä voi olla ihan oikea masennussairaus, vaikka sen olisikin laukaissut jokin ulkoinen tekijä kuten työttömäksi jääminen - sellaisessa tilanteessahan ihminen helposti sairastuu. Lääkärihän siinä paremmin osaa neuvoa ja myös diagnosoida.

En halua ottaa kantaa vaikeaan tilanteeseesi (siis häihin tuossa tilanteessa) - toivon, että saat siihen selkeyden ja että miehesi osaisi ottaa vastuun oman tilansa parantamisesta - saako hän masennukseensa minkäänlaista hoitoa? Harvoin masennus menee itsestään ohi, vaan se on sairaus, johon tarvitaan hoito ihan siinä missä muihinkin sairauksiin. Tuohon ylläolevaan kohtaan, jota lainasin: Luuletko, että sinun pitäisi luottaa sanoihin? Miksi? Teothan ovat ainoa, millä on merkitystä. Sanat voivat olla vain sanahelinää, tyhjää täynnä. Älä anna sanojen hämmentää vaan vaadi, että miehesi menee lääkäriin masennuksensa vuoksi ja sitoutuu hoitoon. Masennus ei parane juomalla vaan pahenee. Voimia sinulle.

1. Ei todellakaan ole ainakaan omasta mielestäni mikään pakko; olen ollut kaasona häissä, joissa morsiuspari kielsi ryöstöt, ja me bestmanin kanssa kunnioitimme tätä toivetta. 2. Sinuna tekisin niin, että ennen häitä sanoisin painokkaasti kaasoille, että jos jokin ryöstöohjelma tulee, niin me vain pokkana kieltäydymme osallistumasta siihen. Emme siis tee mitään sellaista, mitä heidän mukaansa pitäisi tehdä, että ryöstetty henkilö saadaan takaisin. Häät menevät pilalle, koska ohjelma siitä venyy ja venyy eikä kenelläkään ole hauskaa. Jos he siis haluavat sellaisen skenaarion ja pilata häämme, niin olkoot vaan hyvät ja järjestäkööt ryöstön. Tässä siis on ideana, että et voi vaikuttaa siihen, mitä muut tekevät, mutta voit päättää miten itse aiot toimia ja voit myös kertoa sen muille. Uskoisin, että jos tämän ilmoitat ja teroitat kaasojen mieleen, heitä ei enää kiinnosta järjestää koko ryöstöä. Ja tosiaan sinun sijassasi heittäytyisin häissä täysin tosikoksi mikäli ryöstö tulee ja ilmoittaisin kaikille, että olen etukäteen kieltänyt ryöstöt, koska en sellaista halua, enkä lähde niihin mukaan. Ja sulhanen tietysti ilmoittaisi saman... siinä ei kaasojen auttaisi muu kuin toimittaa ryöstetty anoppi kiltisti takaisin vaan. Minusta on kaasoilta todella mautonta ottaa mukaan jotain sellaista, jota morsiuspari nimenomaan ei halua.

Meidän häissä ei taideta suuremmin tavoitella ekologisuutta, mutta joitakin ekologisia juttuja on silti luvassa: - vihkisormuksen kulta tulee luultavimmin isoisäni vanhasta sormuksesta - hääpukuni saattaa olla äitini vanha hääpuku, joka on kaiken lisäksi villakangasta, ja jota muokataan paikallisella ompelijalla, ja jos en tähän päädy, ostan käytetyn puvun tai teetän (kankaasta en sitten tiedä) - häät yleensäkin ovat pienet, ja mitään turhaa krääsää ei tule (esim. hääkarkkeja tai häälehteä, erillisiä morsiusmaljoja) Epäekologista sen sijaan on: - vihkisormukseen tulee timantti/timantteja - kihlat ovat uutena ostetut kultasormukset - hääkakuksi tulee suklaakakku (tosin siihen voisi käyttää reilun kaupan suklaata, mutta se hinta...) Ja varmaan paljon muutakin, kun en ole koko asiaa niin paljon ajatellut ekoperspektiivistä.

Samaa mieltä kuin aikaisemmat, mutta lisäyksellä: pliis unohtakaa jo sanojen "vain" ja "maistraatissa" käyttäminen samassa lauseessa! Se, että jollakulla on ollut siviilivihkiminen, ei ole mikään peruste sille, että kaverit /sukulaiset/kukatahansa ei ole ollut mukana häissä, eikä myöskään mikään edellytys vaatimattomille häille. Myös kirkkohäät voivat olla vaatimattomat. Älä siis ihmettele, jos sukulaiset eivät siviilihäitä pidä arvossa - ethän itsekään pidä, kun sanot että ne ovat "vain"!

^Eli mies on naisen oikealla puolella ennen vihkimistä, sen jälkeen vasemmalla.

Öh no tuota... kenenkäs ne häät nyt ovatkaan ja kenen kunniaksi polttarit järjestetään? Ei kai tähän auta kuin ensin tehdä itsellesi selväksi, että kenen ne häät on. Tämän jälkeen voit tehdä asian selväksi myös kaasolle, joko keskustelemalla tai sitten ihan vaan toimimalla ja tekemällä niin kuin haluat. Jos kaaso on yhtään fiksu, hän tajuaa pitää tiukat mielipiteensä sinun (!) häittesi ajan omana tietonaan. Yleisesti ottaenhan jokainen on itse vastuussa siitä, mitä kurkustaan alas kaataa, sekä käytöksestään sekä sitä ennen että sen jälkeen. Niin kauan kuin kaasoasi ei olla vaivaamassa örveltävällä, sammuilevalla ja oksentelevalla vieraslaumalla, ei hänellä pitäisi olla mitään valittamista. Tietenkin, jos hän ei kestä olla tilaisuudessa missä alkoholia nautitaan pisaaraakaan, hänen pitäisi itsensä ymmärtää jättäytyä sellaisesta kokonaan pois. Minusta voisit vaikka suoraan kysyä häneltä, vaivaako häntä, jos siellä nautitaan kohtuudella alkoholia (polttareissa tai häissä) ja miten hän aikoo tätä vaivaamista käsitellä. Aikooko hän olla mukana, miten kauan, jne. Tee kuitenkin selväksi, että sinun toimintasi ei hänen mielipiteittensä takia muutu miksikään vaan teet niin kuin haluat. Hän voi vain valita, onko mukana kaason tehtäviä hoitamassa vai ei.

Ei hyvä ihme. Kaason tehtäviin nyt minun mielestäni ensisijaisesti kuuluu juuri morsiamen auttaminen pukeutumisessa hääpäivänä. Ei siinä oman tukan lässähtämismurheet pitäisi olla päällimmäisinä - ja muutenkin, jos kampaus on hyvin tehty, se ei lässähdä. Mutta toisaalta et voi siihen paljon vaikuttaa, mitä hän tekee, sillä jos hän on päättänyt mennä toiselle kampaajalle sinulle epäsopivana ajankohtana, niin sitten menee. Se, mitä voit tehdä, on tosiaan huolehtia siitä, että joku toinen on auttamassa sinua pukeutumisessa. Ja tämä toinen on sitten se varsinainen kaaso eli morsiamen pukija, eiköstä vaan?

En nyt tiedä, kannattaako asiaa miettiä oikein-väärin-akselilla, vaan pikemmin sen pohjalta, mitä seurauksia eri ratkaisuilla voi olla. Ongelma voi minun mielestäni tulla siitä, että mies käyttää sormusta vastentahtoisesti ja vain sinun mieliksesi. Jos sormus on todella hänestä inhottavan tuntuinen sormessa, siitä voi muodostua hänelle päivittäinen kiviriippa sen sijaan että se olisi rakkauden ja sitoutumisen symboli. Olisiko parempi sopia vaikka niin, että hän ensin kokeilisi käyttää sormusta vähän aikaa, muttei välttämättä häihin asti? Silloin hän saisi ottaa sormuksen pois silloin kun/jos sen käyttäminen alkaa tuntua liian pahalta, ja toisaalta hän kuitenkin edes yrittäisi pitää sitä. Tämän jälkeen sinun tietenkin pitäisi ratkaista, haluatko käyttää kihlasormusta yksin vai luopua samalla omasi käyttämisestä. Voisin kuvitella, että vastaavassa tilanteessa hankittaisiin vain minulle sormus, jota käyttäisin yksin, mutta ehkä kuitenkin oikeassa kädessä, ettei tuntuisi siltä, että olen yksin kihloissa. Saisin kuitenkin sormuksen rakkauden symboliksi, koska se olisi minulle tärkeää, mutta miehen ei tarvitsisi sen vuoksi kärsiä, eikä minun käyttää heti kihlasormukseksi tunnistettavaa sormusta (vasemmassa nimettömässä) yksin. Toisaalta monissa maissa vain nainen käyttää kihlasormusta, että voittehan te ottaa jenkkilästä mallia. Eikä tuokaan niin tavatonta ole, että avioliitossa vain toinen päätyy pitämään sormusta päivittäin - jos toisen työ esim. ei sormuksen käyttöä salli.

^Mahtavaa, Mary-Jane! Meille tosin tulee varmaan se kakku, mutta ehdottomasti suklainen.

Miksi et ostaisi tai teettäisi mieleistäsi sormusta, joka on rungoltaan hopeaa ja kivenä synteettinen timantti, rubiini tai safiiri tai muu edullisempi kivi? Siinähän ei ole mitään feikkiä - synteettisiä timantteja käytetään käsittääkseni paljonkin, jos halutaan esim. jonkin tietyn värinen kivi, joka on yhtä kestävä ja kova kuin timantti. Synteettiset timantit ja rubiinit /safiirit ovat tietääkseni ominaisuuksiltaan aivan vastaavia kuin aidot. Eikä hopea ole mikään feikkimateriaali missään nimessä! Kuten solalen sanoo, sormeensa saa laittaa mitä haluaa ja päivittää sitten myöhemmin, moni tekee niin. Kihloissa muuten kyllä olette, jos olette sopineet solmivanne avioliiton. Sormus ei ole kihlauksen kriteeri, vaan se lupaus on.

En muista, olenko jo vastannut tähän, mutta menköön: NOUNOU: - huntu - kirkko ja kaikki uskonnollisuus - morsiamen luovutus - kermatäytekakku - minkäänlainen mansikkakakku - noutopöytä! Minun häissäni ei jonoteta ruokaa kuin missäkin kouluruokalassa! - juhlat jossain s******n jumppasalissa - sydänkoristelut, morsiuskaari, koristeltu hääauto - puheet, leikit, valssi (tosin tämän voisin haluta, mutta sulhanen ei tanssi) - hääyö hotellissa Öh, meidän häissä ei sitten ole oikein mitään-- syödään ja juodaan vaan ja jutellaan lähimpien kesken. Ja eiköhän se riitäkin.

Nykyään on niin monella lapsella erinimiset vanhemmat, että tuskin tuollaista asiaa joutuu enää missään koulussa selittelemään. Lapsethan usein hankitaan avoliitossa ennen avioitumista, ja erinimiset avioparitkin yleistyvät hyvää vauhtia. Jo joka viides pari jättää yhteisen sukunimen kokonaan ottamatta ja lisää tulee. Joten sinuna pitäisin nimeni ja tosiaan antaisin oman nimeni lapsellekin - mies saisi siinä tehdä mitä tykkää. Jos haluaisi olla samanniminen kuin minä, niin siitä vaan vapaasti nimeä vaihtamaan. Miksi naisen pitäisi olla aina se, joka lopulta taipuu? Tsemppiä, älä anna periksi. Muista, että jos asiasta tulee kinaa, ei se ole siitä kiinni, että sinä olet se jääräpää, joka ei suostu nimeä vaihtamaan. Minua ainakin hirveästi ärsyttää juuri tuo ajattelu, että jos avioparilla on eri nimet, on se aina seurausta siitä, että nimenomaan nainen on kieltäytynyt vaihtamasta nimeä. Mitäs se mies sitten on tehnyt, hänkö ei ole kieltäytynyt vai????

Mielenkiintoinen tuo Morren linkki! Tuohon haastatellun "katrin" kokemukseen täytyy sen verran kommentoida, että minun mielestäni on myös kaason omalla vastuulla huolehtia siitä, ettei suostu aivan kaikkeen. Tuossakin tapauksessa hän olisi hyvin voinut jättää sulhasen juomiset vahtimatta - eiköhän sulhanen aikuisena ihmisenä ole vastuussa omista juomisistaan samoin kuin muutkin häävieraat vastuussa omistaan.

^Bagel, tuolla perusteellahan tuo 800 euroa olisi juuri oikea hinta ko. sormukselle. 5 x 0,10 ct à 100 e = 500 euroa, plus se kullan ja työn hinta n. 300 = 800 e. Miten niin alihinta?