piitu_

Meidän ei onneksi ole tarvinnut pistää pystyyn mitään sen suurempia kädenvääntöjä vieraslistan sisältöön liittyen, ei sulhon eikä oikeastaan edes kummankaan vanhempien kanssa. Aika hyvin ollaan saatu pidettyä raja siinä että kutsut laitetaan vaan niille kaikista läheisimmille. Tätä linjaa noudattaen sulhon puolelta on päätetty jättää lähisuvusta ainoastaan yksi aikuinen serkku pois (eivät pahemmin ole miehen kanssa missään tekemisissä keskenään) ja sitten taas puolestaan tämän aikuisen serkun vanhemmat ja heidän tyttärensä (miehen eno perheineen siis) ovat ainoa tapaus joka kutsutaan periaatteessa vain ja ainoastaan siksi koska kaikki muutkin tädit ja enot kutsutaan.

Mun puolelta sitten taas ollaan päätetty jättää isovanhemmat kutsumatta. Mummoa ja pappaa en kyllä mielellään jättäisi vieraslistan ulkopuolelle, mutta kun mummon terveydentila on nykyään vähän mitä on. On käsittääkseni lähes tulkoon kokopäiväisesti pyörätuolissa, on pidätysvaikeuksia sun muuta kaikkea ikävää ja lisäksi sen muistikin on mennyt jo niin huonoksi ettei se nyt viime jouluna enää edes tunnistanut mua kun olin äidin kanssa siellä käymässä... ja koska mummoa ei ton terveydentilan takia voi tietenkään yksikseen kotiin jättää, ei papankaan kutsuminen onnistu. Vähän kurjalta tällainen ratkaisu tuntuu mutta uskon heidän kuitenkin ymmärtävän. Todennäköisesti käydään heillä sitten erikseen kahvilla jossain välissä häiden jälkeen. 

Isäni äiti, mammani ja samalla myös kummini, onkin sitten taas ihan oma lukunsa. Silloin kun alettiin miehen kanssa seurustella tuntui mamma olevan vielä ihan mielissään asiasta, iloitsi että ehkä hän sittenkin ehtii vielä saada edes yhden lapsenlapsenlapsen ennen kuin aika hänestä jättää. Tämän jälkeen mamma on tavannut mieheni pariin kertaan ja ollut molemmilla kerroilla ihan ystävällinen mutta siitä lähtien kun muutimme yhteen on hänen suhtautumisensa ruvennut muuttumaan koko ajan vaan nuivemmaksi ja nuivemmaksi. Kaiken huippu oli kun hän isältäni kihlauksestamme kuultuaan sivuutti asian ihan täysin, ei onnitellut eikä mitään. Saatan kuulostaa itsekkäältä, tiedän sen, mutta hän on sentään oma isoäitini ja sylikummini! Olisin odottanut häneltä ylipäätään edes jonkinlaista reagointia asiaan. Nyt kun viime jouluna olin isäni kanssa hänen luonaan käymässä, hän puhui minulle vain minun asioistani, kyseli vain minun kuulumisiani ja puhui koko ajan vain siitä minun OMASTA kodistani. Hän tuntuu nykyään ikään kuin pyrkivän unohtamaan sen että minulla ylipäätänsä mitään miestä onkaan, aivan kuin hän ajattelisi että jos miestä ei mainita, tulen ikuisesti olemaan hänen oma pieni kummityttönsä.

Lopullisen päätöksen hänen kutsumatta jättämisestään tein kun isäni kertoi miten hän käyttäytyi isäni kummisedän hautajaisissa. Oli kuulemma kirkossa arvostellut kovaan ääneen kaikkea ihmisten pukeutumisesta lähtien aina siihen että minkä takia joku yksittäinen ihminen on sinne nyt edes pitänyt kutsua. Jossain vaiheessa hän oli vieläpä sanonut että kyllä se isän kummisetä nyt pääsi lähtemään paljon parempaan paikkaan ja hyvä niin, koska hänen vaimonsa ei kuulemma koskaan oikeasti hänestä edes välittänyt.

Tämän pohjalta siis päätin että ei, minä en todellakaan tahdo meille tärkeänä päivänä joutua ottamaan kaiken muun lisäksi stressiä vielä siitäkin että mahtaako ihana mammani tänään olla nyt sillä tuulella että viitsisi yrittää käyttäytyä kunnolla.

Nyt lähinnä pohdinkin enää sitten vaan sitä että miten kertoa tälle kutsumatta jääneelle mammalle jälkeenpäin että hei, mä olenkin nyt sitten naimisissa nykyään. Hän luultavasti suuttuu, ja paljon. Isäni ilmoitti ihan suoraan että hänestä olisi kaikista parasta sanoa mammalle että menimme naimisiin maistraatissa kenenkään tietämättä mutta kun äh, ei se suoranainen valehtelukaan hirveämmin kyllä houkuttaisi...

Kiitos Tipzilla antamistasi esimerkeistä! Luulen että näillä päästään taas hiukkasen eteenpäin.

Mulla on kampaaja aamulla klo 10. Tukka on lyhyt ja siihen väkerrettävä kampaus tulee todennäköisesti olemaan joku aika yksinkertainen, äidille (kävi puolestani hoitamassa ajanvarauksen kun asuu hääpaikkakunnalla) oltiin sitten näillä kriteereillä annettu sellaista alustavaa arviota et noin tunti täytyy kuulemma vähintään varata aikaa. Kampaajan jälkeen on sitten seuraavana vuorossa meikkaus (en vielä ihan tarkkaan tiedä että mihinkä aikaan ja kuinka kauan kestää), sen jälkeen sitten pukeutuminen, kuvaus sijoittunee johonkin kello kolmen tienoille ja vihkiminen on sitten 17:30. Hyvin olettais tällä aikataululla ehtivän ilman mitään sen suurempaa paniikkia.

Meidän vieraslistalla on tällä hetkellä 52 nimeä (plus me itse) ja tuosta määrästä tipahtelee hyvin suurella todennäköisyydellä jokunen vielä pois. 

Miten voisi hienovaraisesti vihjaista että olemme palkanneet kuvaajan koko päiväksi joten toivomme ainakin kirkossa vieraiden istuvan rauhassa ja jättämään kamerat laukkuun

Neuvoja ylläolevan kysymyksen ratkaisemiseksi kaipaillaan! Sain nimittäin eilen aloitettua meidän juhlaohjeistuksen rustailun ja tuo osittautui yhdeksi isoksi ongelmakohdaksi. Kuvaaja tulossa siis kirkkoon kuvaamaan vihkitoimituksen mutta hääjuhlaan hän ei enää tule, joten mitenkä ilmoittaa ihmisille nätisti että jättäisivät vihkitilaisuuden kuvaamisen tämän meidän kuvaajamme hoidettavaksi ja ottaisivat omia kuvia vasta sitten siellä hääjuhlassa?

Minä ainakin hankkisin just sellaisen kimpun mikä itseä miellyttää,teemaväristä viis.Eipähän tarvitsisi ainakaan jälkikäteen harmitella että kun ei nyt ollut kimppu sellainen kuin halusin.

Sitähän minäkin. Ehkä siis tosiaankin uskaltaudun ihan suosiolla tottelemaan kimpun väritystä mietittäessä ensisijaisesti ihan vaan niitä omia mielihalujani teemavärien sijasta.  

Samaa mieltä olen minäkin. Jos jo etukäteen noin selkeästi olet päättänyt ettet kuitenkaan aio kutsua tätä kyseistä ihmistä mukaan häihin etkä ilmeisesti (?) ole myöskään aikeissa lisätä yhteydenpitoa häneen muuten, niin jätä suosiolla kutsumatta. Ketään ei koskaan kannata kutsua mukaan mihinkään pelkäksi täytevieraaksi.

Itsellä on osoittautunut kaikista suurimmaksi pelon kohteeksi ajatus kokopäiväisestä huomion keskipisteenä olemisesta, meikäläisellä itsellään kun on ihan älyttömän pieni suku niin en ole päässyt oikein ikinä tottumaan mihinkään kamalan isoihin sukujuhliin. Miehen suku sitten taas on aika paljonkin isompi ja vaikkei hänen puoleltaan olekaan kaikkia mahdollisia kutsuttu niin silti sieltä on tulossa ihmisiä tuplaten enemmän kuin mun puoleltani (olettaen että kaikki kutsutut vastaa kutsuun myöntävästi). Tuohon tietenkin plus sitten vielä kaikki kaverit niin äääääää, pelottaa nyt näin jo etukäteen ihan hirveesti ajatus siitä että siellä tulee olemaan ihmisiä jotain vähän reilut 60 ja kaikki on siellä juhlimassa MEITÄ. Apua mitkä paineet!

Toki paljon jänskättävää ja pelättävää on ihan vaan jo noissa itse suunnitteluissakin: mitä jos kukaan ei pidä meidän tarjottavista, mitä jos aikataulutus ei toimi, mitä jos vieraat ei viihdy, mitä jos mitä jos mitä jos... HUOH.

Meitä on elokuussa tulossa kuvaamaan Johanna Merenheimo, juuri tänään saatiin häneltä sähköpostia jossa ilmoitti pistäneensä varauksemme ylös. Vielä en ole siis ihmistä itseään päässyt kasvokkain tapaamaan mutta hirveän mukavalta hän on noin sähköpostien välityksellä kyllä vaikuttanut, yhteydenpito on ollut nopeaa ja helppoa ja hyvin kärsivällisesti ja tyhjentävästi on Johanna jaksanut vastailla kaikkiin esittämiini kysymyksiin. Olen aivan äärimmäisen tyytyväinen ja helpottunut siitä että saimme hänet varattua kuvaajaksemme vielä näinkin viime tipassa.

Kaiken kaikkiaan ennakko-odotukset on siis oikein hyvät. "Face to face"-tapaamista odotellessa.

Vanha ketju mutta nostellaan nyt kun on itselle ajankohtainen asia. Omalla kohtaa on siis tullut tuskailtua noitten kukkavalintojen kanssa ihan hirmuisen kauan, kun en niistä juuri mitään oikein tiedä enkä ole osannut jotenkin yhtään visioida että minkälainen kimppu näyttäisi minulla hyvältä. Pukuni tulee siis olemaan väriltään punainen mustilla koristehörhellyksillä ja juhlapaikan koristelujen kanssa tullaan todennäköisesti hyödyntämään pääasiallisesti valkoista, mustaa ja punaista. Nyt sitten eilen ympäri nettisivuja seikkaillessani törmäsin violettiin neilikkakimppuun ja ihastuin ihan iki hyviksi!

Tuntuuko ajatuksena ihan hönölle liittää punamustaan pukuun violettia kimppua? Ja tosiaan ajattelin siis niinkin kirkasta violettia kuin mitä nuo kukat tuossa alla olevassa kuvassa ovat.

Meillä ollaan nyt mitä ilmeisimmin onnistuttu pitkällisen pohdinnan jälkeen päätymään tähän:

Meillä on suuri ilo

kutsua teidät todistamaan

kun meidät vihitään

lauantaina 3. elokuuta klo 17:30

kirkossa x paikkakunnalla x.

Vihkimisen jälkeen

iltaa jatketaan hääjuhlan merkeissä

paikassa x.

Toivotamme teidät

sydämellisesti tervetulleiksi!

Ja sitten meidän nimet vielä alle ja siinä se. Kaikki muu oleellinen kirjaillaan kutsun mukana lähtevään juhlaohjesääntöön.

Meille tulee varmaan ihan vaan ne saippuakuplat myös, jos nyt tulee ylipäätänsä yhtään mitään. Ei olla sulhon kanssa oikein vaivauduttu tästä yksityiskohdasta vielä mitään sen ihmeempiä keskustelemaan.

Mä höpöttelen hääasioista kaikkein eniten miehen kanssa. Hänen kanssaanhan minä olen naimisiinkin menossa joten luonnollisesti hänen mielipiteensä on minulle näissä asioissa kaikkein tärkein. Lisäksi kun kerta samassa osoitteessa asutaan niin lieneepi ihan ymmärrettävää että juuri nimenomaan mies on se jolle päädyn aina ensimmäiseksi mainitsemaan kaikista uusista, minun mielestä mahdollisesti toteuttamiskelpoisista ideoista ja ajatuksista. Miehen lisäksi juttelen hääasioista paljon myös oman äitini sekä tulevan bestmanin kanssa, kaason kanssa aina silloin tällöin (on paljon töissä) ja muille ihmisille kertoilenkin asioista sitten vaan lähinnä silloin kun sattuvat itse suoraan jotakin kysymään.

Elokuun 3. päivä on häät tulossa ja puku on odottanut tuolla kaapissa nyt muistaakseni jostain viime syyskuusta tai lokakuusta lähtien. Kolmessa paikassa ehdittiin vierailla ennen kuin sitten loppujen lopuksi eksyttiin ihan sattumalta liikkeeseen josta tuo mun pukuni sitten löytyi. Oli ensimmäinen puku jota sovitin eikä mun olevinaan silloin pitänyt olla ostamassa vielä yhtään mitään, mutta kun miehen kanssa kerta molemmat tykästyttiin tuohon ja hintakin oli miun vanhempien mielestä vielä ihan kohtuullinen niin mikäpä siinä sitten.

Löysin kirpparilta viisi kipaletta häälehtiä kympillä!! Oli perin mieluisa löytö, olen jo pitkän aikaa harmitellut sitä kun kirjastossa on kaikki hääkirjallisuus aina niin hirveän vähissä.

Vaikka alun perin olikin puhetta siitä että sulho olisi nähnyt puvun vasta kirkossa niin loppujen lopuksi kävi sitten kuitenkin toisin. Mies oli mun mukana liikkeissä kiertelemässä ja on nähnyt puvun siis ihan jo ostohetkellä, sekä sitten jokusen kerran vielä sen jälkeenkin kun olen aina silloin tällöin täällä kotona puvun kiskonut päälleni milloin minkäkin hienon tekosyyn varjolla (täytyy kokeilla että korkkareilla voi kävellä ilman että helma jää alle, täytyy kokeilla miten helman saa nostettua ylös vessareissuja ajatellen, ymsyms.).

^Mäkin olin kyllä kieltämättä aika pettynyt Tampereen messutarjontaan. Toisaalta olin kyllä ihan jo valmiiksi varautunut siihen ettei tuo käynti välttämättä meitä mitenkään ihan hirveästi hyödyttäisi, kun meillä kuitenkin on nämä tärkeimmät hommat (kuten puku, sormus, valokuvaus...) jo valmiiksi hoidossa mutta siitäkin huolimatta olisin odottanut edes... en tiedä, edes jotain. Kaikkea pientä tilpehööriä, kuten kakunkoristeita, hiuskoristeita, ynnä muita oli esillä ihan harmittavan vähän ja myös niitä mallikattauksia olisin kaivannut lisää.

Syyllistyinpä nyt minäkin sitten tämän ketjun innoittamana eilen illalla tekemään itselleni uuden sähköpostiosoitteen miehen sukunimellä. Kuullessaan tästä mies repesi nauramaan ja totesi että "Sä oot hassu".

Alun perin oli puhetta että isä olisi saattanut. Nyt kuitenkin ihan juuri tuossa viime viikonloppuna rupesin harkitsemaan asiaa uudestaan ja loppujen lopuksi päädyin sitten kuitenkin siihen että haluaisin sittenkin kävellä mielummin alttarille yhdessä sulhaseni kanssa. Ihan vaan tuon oman mielenrauhani takia. Paikalla tulee silloin kuitenkin olemaan niin paljon ihmisiä että näin sosiaalikammoinen ihminen on varmasti jännittänyt ja potenut ahdistusta koko alttarille kävelystä jo varmaan monen monta viikkoa etukäteen. Ehkä sulhon kokoaikainen läsnäolo onnistuisi rauhoittamaan oloani sitten edes hiukan, niin ettei jalat olisi ihan täysin pelon lamaannuttamat jo heti siellä ihan alkumetreillä.

Vähän kyllä tuntui pahalta kysyä isältä asiasta, kun alun perin oli tosiaan ollut jo puhetta siitä että hän tulisi saattamaan. Onneksi isä ei kuitenkaan ottanut asiaa mitenkään huonosti, sanoi vaan että "ne on teidän häät ja tehdään ihan niin kuin teistä mukavalta tuntuu, ei huolta". Kaunis perinnehän se olisi toki ollut, mutta miksi turhaan tehdä väkisin perinteiden mukaan jos on kerta olemassa joku toinen tapa joka tuntuu enemmän omalta? Ja olisihan tuo "luovuttaminen" tuntunut vähän hölmöltä ihan jo siinäkin mielessä kun mekin tosiaan asutaan jo valmiiksi yhdessä. 

Meille on näillä näkymin tulossa hääautoksi kupla. Porukat juuri hankkivat sellaisen isälle ja isoveljelle jonkun näköiseksi yhteisprojektiksi ja alun perin niiden piti vaan laittaa se kuntoon ja myydä sitten kunnostettuna eteenpäin. Äitini oli sitten kuitenkin ehdottanut että voisiko sitä kuplaa miettiä meille hääautoksi ja näinpä ollen sitä ei nyt sitten ilmeisesti myydäkään kuin vasta ensi elokuun jälkeen. Se saa uuden sinivalkoisen maalipinnan eikä oikeastaan yhtään haittaa ettei sovellu häiden muuhun väriteemaan yhtään millään tapaa, isi kun lähetti mulle siitä mallikuvia niin on se vaan jotenkin niin symppiksen ja söötin mallinen että voi värin kanssa vähän joustaakin.

Kirkkovarauksia sai lähteä hääpaikkakunnalle tekemään syyskuun ekana arkipäivänä, joka oli näin nopealla katsauksella 3.päivä ja kun häät kerta on 3.8.2013 niin tasan 11 kuukautta aikaisemmin tuli siis kirkko varattua. Päivää aikaisemmin tehtiin alustava varaus juhlapaikkaan ja ihan suoraan saatiin napattua sekä kirkko että juhlapaikka just sille päivälle ja sille ajalle kuin oltiin etukäteen toivottukin.

Meidän kirkkovarausta helpotti kyllä ilmeisesti aika pitkälti se että meillä ei vihkimistä pidetä paikkakunnan "pääkirkossa", vaan yhdessä pienemmässä jossa järjestetään vihkimisiä oman käsitykseni mukaan nykyään enää ihan todella harvoin.

Hii, nyt on sitten saatu meidänkin häiden osalta vihdoin ja viimein nuo kuvaushommelit selviteltyä! Kysyttiin tuossa jo alkukevään puolella yhdeltä valokuvausta harrastavalta kaverilta että jos se suostuis tulemaan ensi vuoden elokuussa meille kuvaajaks, tänään tää kaveri nyt sit kävi meidän luona kahvilla, otettiin asia uudestaan puheeksi ja se sanoi että kyllä se voi tulla. Oli ihan älytön helpotus, pelkäsin niin paljon että jos tälle tyypille ei oiskaan enää sopinu ni ois voinu tulla vähän kiire ettiä joku muu sen tilalle... hyvä näin.

//Muoksista muoksis, tuli lisää iloisia uutisia: sulho ilmoitteli tuossa juuri että meillä on ilmeisesti varaa nostaa sormusbudjettia noin 50-100 eurolla, jippii! Tuo korotus saa aikaan sen että mulla onkin nyt sitten mahdollisuus saada itselleni juuri se sormus jota olen kuolannut jo monen monta vuotta.

Me saadaan tietää vasta huhti-toukokuussa että kuka meille tulee kanttoriksi, eli näinpä ollen tämä marssipohdinta ei ole meille ajankohtainen asia vielä moneen kuukauteen. Kuitenkin sen verran ollaan jo alustavasti mietitty että mikäli se suinkin vaan mahdollista on, niin jotain vähän erilaisempaa olisi kiva saada marssiksi meillekin. Ei nuo perinteiset pahemmin oikein sytytä ja kun itselleni musiikki itsessään on kuitenkin ihan hirmu tärkeä elementti, niin kokisin sen vuoksi tärkeäksi saada kuulla jotain oikeasti meille mieluisaa musiikkia sinne alttarille tallustellessani.

Ulostulomarssi on vielä ihan auki, mutta sisääntuloon haaveilen tätä:

Kyseessä siis Howard Shoren sävellys "In Dreams" elokuvasta Lord Of The Rings. Kappale on paitsi kaunis ja koskettava, myös tähän mennessä ainoa jota kuunnellessani olen ihan kirkkaasti onnistunut näkemään mielessäni kuvan päivästä täynnä auringon lämpöä ja linnun laulua, kuvan minusta kävelemässä isäni vierellä kirkon käytävää pitkin mieheni luokse. Tuo kappale on se, jonka myötä voisin ihan todella kuvitella itseni lausumaan onnesta säteillen että "Tahdon".<3

Meillä vihkiminen vasta 17:30, eli iltavihkiminen saadaan. Tuo oli just se aika mikä haluttiinkin ja itse asiassa hääpaikkakunnan kirkkoherranvirastossa oltiin oikein mieltyneitä tuohon ratkaisuun, kanttori kun on kuulemma kesälauantaisin viiteen asti sidottu soittamaan paikkakunnan pääkirkossa ja kun meidän vihkikirkko on sitten taas about viitisen, kuutisen kilsan päässä sieltä niin ehtii kanttori oikein sopivasti siinä puolessa tunnissa siirtymään sitten vielä sinne. Kanttorin pois jääminen ei sinänsä olisi ollut mikään varsinainen ongelma mutta onhan se nyt meidän kannalta helpompaa että siellä on valmiiksi jo paikan puolesta joku joka sitten hoitaa nuo marssittamiset sun muut. Ei tartte ketään kotiväestä pestata sitä tekemään.

Myöhäinen vihkiminen haluttiin lisäksi ihan vaan jo sitäkin varten ettei vieraiden sitten tarvitsisi ihan koko päivää siihen meidän juhlistamiseemme "tuhlata" (ehkä vähän huono sanavalinta mutta menköön).

Alttarille astellessa ollaanpi vielä 22-vuotiaita molemmat, sulholla on synttärit sitten muutamisen viikkoa häiden jälkeen. Yhdessä ollaan siinä vaiheessa oltu melkein neljä vuotta, asuttu yhdessä niistä kaksi ja puoltoista vuotta oltu kihloissa. Ensimmäinen kerta tulee tuo molemmille olemaan.