Avere

Aika yllättävää mielestäni, että yleisin vastaus on ollut "ei, mieheni ego ei kestäisi". En ole koskaan ajatellut, että se voi olla niinkin suuri asia miehille.

Julialla hienot persoonalliset korut. Osaisipa itsekin tehdä jotain tuollaista. Mutta epäkäytännöllinen mikä epäkäytännöllinen...

Jonkinlaiset isot kukka-asetelmat voisivat myös toimia tilanjakajina?

Itse en ole kokeillut, mutta...Olen lukenut mallien käyttävän peräpukamavoidetta silmäpusseihin. Voi olla hyväkin kikka, mutta en välttämättä päivittäiseen käyttöön ottaisi, silmien iho, kun niin ohutta ja herkkää.

Kuulostaa aika hurjalta.   En kyllä itse laittaisi silmän lähelle mitään sellaista ainetta, jota siihen tarkoitukseen ole suunniteltu.

Meillä on pyörinyt myös tämä vaihtoehto mielessä. Kumpikaan ei ole erityisen kiintynyt omaan sukunimeensä, vaikka molemmat ovat ihan ok ja minun sukunimeni on myös harvinainen. Suvusta löytyisi ihan mielenkiintoisia (mun sukunimi on siis myös aikoinaan suomennettu ruotsista) ja toisaalta ihan uusikin itsekeksitty nimi houkuttelisi.

Voi kuitenkin olla, että päädymme lopulta vain siihen, että otan miehen sukunimen. Miehellä ei olisi mitään ongelmaa ottaa myöskään minun sukunimeäni, mutta minusta se ei tunnu luontevalta vaihtoehdolta. Olen jotenkin niin varautunut jo vaihtamaan sukunimeäni.   Selvää kuitenkin on, että koko perheelle tulee yksi nimi.

Olin itse 14- vuotias, kun aloimme seurustelemaan nykyisen kihlattuni kanssa. Muistan kyllä itsekin, kuinka olin "valmis" alttarille 17-vuotiaana. Nyt, kun tuostakin ajasta on kohta viisi vuotta kulunut ja monet kurat on läpi kahlattu, olen huomannut, kuinka epäkypsä suhteemme vielä tuolloin oli.  

Olisiko suhteenne jotenkin ratkaisevasti erilainen, jos olisitte menneet naimisiin jo 18-vuotiaana? Jos siis kuitenkin edelleen olette yhdessä? Olisiko sillä väliä, olisiko aiemmat vuodet vietetty avioliitossa vai ei? Eikö suhteenne olisi voinut kypsyä avioliitossa?

En halua mitenkään kritisoida. Minulle on vain hieman vieras ajatus, että naimisiin mennään vasta sitten, kun kaikki on jo "valmista" (ammatti, asunto, työpaikka, ehkä lapsetkin). Tässä keskustelussa taas näkee sen, miten erilaisena ihmiset avioliiton ajattelevat ja kokevat. Osa ajattelee, että avioliitto on alku yhteiselle elämälle, toiset taas ajattelevat sen olevan "sinetti" tai julkilausuma monta vuotta kestäneelle rakkaudelle.

Tämä nyt ei liity aiheeseen, mutta koska täällä nyt on hieman taisteltu, niin kerronpahan (joidenkin järkytykseksi) että omasta perheestäni löytyy 5 eri sukunumeä (kohta 6 ) eikä ole tuottanut ongelmaa kenellekään.. (siinä vaiheessa kun menen naimisiin ja vaihdan nimeni, on jokaisella biologisella perheenjäsenelläni eri sukunimi..)

En ihan ymmärrä. Miten tuo on mahdollista? Olen täällä pienessä päässäni yrittänyt asiaa pohtia, mutta en vaan tajua  :-? Taidan olla tänään jotenkin tavallista hidasjärkisempi.

Kuulostaa ihan hauskalta, riippuen tietysti vieraiden kokoonpanosta. Olen ollut eräissä häissä, joissa oli jopa spontaania yhteislaulua, ja kaikilla vaikutti olevan kivaa (myös itse hääparilla).

Ehkä härskeimmät sitsilaulut kannattaa jättää väliin, jos on kovin konservatiivista porukkaa  :

Tottahan toki morsiamen sopii laulaa! Se on varmasti ohjelmanumero, joka saa kyyneleet silmäkulmiin itse kullakin. Ah, miten romanttista  

Aion erittäin luultavasti tehdä meikin itse. Osaan tehdä itselleni kestävän meikin, josta myös ihan varmasti pidän. En viitsi käyttää turhaan rahaa meikkaajaan, enkä oikein luotakaan sellaisiin. Huonoja kokemuksia on itsellä ja kavereilla. Usein olen nähnyt meikkaajan tekemän meikin, joka liian tumma tai naamarimainen. Näyttää hyvältä kuvissa, mutta muuten ei miellytä silmääni.

Anitra - Cymbeline , kuva ei pari sivua sitten joten laitan uudestaan:

Ensi kesän hittipuku?  ;D

Kylläpä täällä monella on pipo tiukalla... mä aion kaason ominaisuudessa kutsua polttareihin myös niitä, jotka eivät häihin tule. Jos meidän kaveriporukasta löytyy joku niin pikkumainen, ettei voi polttareihin tulla kun ei ole hääkutsua saanut, niin terve menoa. Voi syyttää minua ja vaikka katkaista välit, ei tule ikävä. Tosin mä tiedän jo etukäteen, ettei mitään ongelmaa ole. Tärkeintä meille on yhdessäolo, ei turhanpäiväinen nillitys. Meillä morsmaikun kulut maksavat ne, jotka häihinkin tulevat, muut maksavat omansa.

Itseäni surettaisi enemmän jos en saisi kutsua edes polttareihin. En mä siitäkään loukkaantuisi, mutta olisi aika ikävää, jos joku ystäväni jättäisi minut kutsumatta koska olisi lukenut liika tällaisia happamia keskusteluita.

Ihan oikeasti, miksi naisten pitää tehdä kaikesta näin vaikeeta...

Totta kai tärkeintä polttareissa on yhdessäolo ja hauskanpito. Ehkä kuitenkin ymmärrät, että ei ole mukavaa olla ainoa polttarivieras, joka ei saa kutsua häihin.

Tuo laahus tuossa puvussa on todella ihmeellisen näköinen, ei istu muuhun pukuun ollenkaan

Mä taas katselin, että onpa harvinaisen kaunis laahus (en muuten välitä laahuksista juuri ollenkaan)  ;D

Nam, tämä on ihana. Juuri jostain tuollaisesta haaveilen.

Olen ollut kerran polttareissa, vaikka minua ei kutsuttu häihin. Etukäteen tämä kuulosti hauskalta illanvietolta tyttöjen kanssa (olin sinä kesänä ollut koko ajan töissä, enkä ehtinyt ollenkaan juhlia). Jälkeenpäin tuli kuitenkin sellainen olo, että minua käytettiin hyväksi. Ilmeisesti polttariporukka halusikin vain lainata asuntoani etkojen ajaksi (olin ainoa meistä, joka asui silloin Helsingissä) ja yhden maksajan lisää. Olin nimittäin ainoa porukasta (melkein parikymmentä ihmistä), joka ei ollut saanut kutsua häihin. Ja koko illan kaikki puhuivat vain häistä. Tuli kyllä paha mieli.

Jos minulle järjestetään polttarit, haluan mukaan vain sellaisia kavereita, jotka saavat myös hääkutsun.

^Totta. Tämän takia avioehdon teko kuulostaisi ihan hyvältä, sillä tilanteet muuttuvat. Kaikkea voi sattua jnejne. Ja mikäli me eroamme,  ero olisi erittäin riitaisa. Ehkäpä jo siitäkin syystä, että mitä meitä molempia yhtään tunnen, niin eroon tarvittaisiin sitten jo vaikka ja mitä ja aivan kamala umpikuja suhteessamme. Emme siis missään tapauksessa pystyisi hoitamaan asiaa sopuisasti  

Olen vähän samaa mieltä. En voi kuvitella ollenkaan sellaista tilannetta, että eroaisimme. Eli jos sellainen joskus eteen tulisi, olisi varmaan syynä aivan ennalta-arvaamattomia kriisejä ja katastrofeja. En voi luvata, että käyttäytyisin täysin aikuismaisesti sellaisessa tilanteessa (jos minua olisi vaikkapa petetty).

Minuakin vielä mietityttää tämä kaasoasia. Ei onneksi ole vielä kiirettä päättää, kun häihinkin on aikaa. Meidän kaveriporukassa melkein kaikki ovat olleet jo jonkun kaasona (paitsi minä), ja jotenkin ehkä pelkään rasittavani heitä taas kerran. Toisaalta mietin, olenko kenellekään niin hyvä ystävä kuin he ovat minulle. En halua rasittaa sellaista ihmistä, jolle en ole yhtä tärkeä kuin hän minulle. Kukaanhan ei ole pyytänyt minua kaasoksi  :-/ Ehkäpä olen vain yliherkkä tai näen asiat liian synkässä valossa, ja ajattelemani ihminen suostuisi ilomielin. Täytyy vielä miettiä...

Tykkään enemmän stay-upeista, niitähän saa vaikka minkä näköisiä. Sukkahousut tuntuvat aina hiertävän vyötäröltä, vaikka olisivat ihan oikean kokoiset. Mieluiten kuitenkin olisin kokonaan ilman sukkia, sään mukaan.

Ihana idea, jos vastaus on myöntävä. Jos siis kosija osaa luottavaisesti odottaa suostumusta, niin go for it,

MUTTA

lähipiirissä tapahtui kosinta "julkisesti" joulua juhlistaessa. Hän, jota kosittiin olisi saattanut vastata toisin eri tilanteessa. Nyt hänelle asetettiin paineet koko joulun tunnelman latistamisesta ja taipui siis vastaamaan myöntävästi. No, muutaman kuukauden kuluttua ero tulikin..

Samaa mieltä, että ihastuttava idea, jos kosinnan vastaus on "varma", ja kosittava tiedetään sentyyppiseksi, ettei nolostu/vaivaannu tällaisesta julkisesta kosinnasta. Itse preferoisin yksityisesti tehtävää kosintaa, mutta kyllä herkistyisin, jos olisin todistamassa vaikka juuri ketjun aloittajan kuvailemaa kosintaa. Todella romanttista, mutta itse taidan olla niin ujo, että vastaisin kyllä, mutta menisin aika hämilleni.

Mielenkiintoinen kysymys. Oma sukunimeni on harvinainen, ainoastaan parikymmentä kappaletta Suomessa, mutta suku on jatkumassa minustakin riippumatta. Minulla ei ole yhtään kokonimikaimaa, sillä etunimetkin ovat aika harvinaisia. En kuitenkaan ole erityisen kiintynyt sukunimeeni, ja otan ihan mielelläni mieheni yleisemmän nimen. Toinen vaihtoehto on, että ottaisimme molemmille uuden sukunimen jommankumman suvusta. Itse asiassa mieheni on ehdottanut tällaista vaihtoehtoa. Molempien suvuista löytyy ihan kivoja elvyttämisen arvoisia harvinaisia sukunimiä.

En tunne henkilökohtaisesti kyseistä pappia, mutta googlettamalla löytyi ainakin yksi hänen saarnansa: http://64.233.183.104/search?q=cache:bKffF...t=clnk&cd=6

Olen sellaisen avioehdon kannalla, joka on oikeudenmukainen molemmille (tai kaikille, jos kuviossa on vielä lapsiakin). Järkevää on mielestäni suojata sukutilat/mökit ym. jutut, joiden joutuminen "vieraan" ihmisen käsiin eron sattuessa olisi kiusallista.

Kotiäitejä sortavat ym. epäreilut avioehdot saisivat jäädä tekemättä. Erityisen tärkeää on se, että molemmat osapuolet todella ymmärtävät avioehdon sisällön, eivätkä allekirjoita sitä "sokkona". Vaikka se sisältö sitten väännettäisiin rautalangasta kauhuskenaarioilla höystettynä.

Olen puhunut mieheni kanssa aika paljon avioehtoasiasta, nimittäin hänen suvussaan on ikäviä esimerkkejä siitä, kun avioehtoa EI ole. Me varmaankin teemme sitten tulevaisuudessa avioehdon, joka rajaa perinnön pois avioerotapauksessa.

Jokin muu vastaus: Ajattelen, että nimenvaihdoksen myötä en siirry mitenkään mystisesti suvusta toiseen. Ajatuksiani vastaa ehkä enemmänkin sellainen mielikuva, että sukumme jotenkin yhdistyvät, tai ainakin lähenevät. Avioliitossa voin puhua "suvusta" tarkoittaen sekä minun, että mieheni sukua, mutta tarkennukseksi voi toisinaan lisätä, että minun puoleni sukulainen tai miehen puolen sukulainen.

Keskustelun aloittajalle: Eikö miehesi voisi ottaa sinun sukunimeäsi? Koko perhe saisi saman sukunimen, eikä tarvitsisi kikkailla yhdysnimillä.

Minua hieman ihmetyttää, miksi joku ei-uskovainen pariskunta haluaisi mennä kirkossa naimisiin, jossa vihkiminen on siis jumalanpalvelus. Hienot puitteet eivät ole erityisen järkevä syy, sillä kauniita ja näyttäviä tiloja on kyllä muuallakin.

Tämä ei toki ole minulta mitään pois, jos joku haluaa näin tehdä - ehkä kyseisillä ihmisillä on kuitenkin jonkinlainen "fiilis" siitä, että Jumala saattaa olla olemassa, vaikka eivät ole ns. uskovaisia. (Mitenköhän tuollaisenkin käsitteen kuin 'uskovainen' oikein määrittelisi?) Aidosti vain ihmettelen, mikä lienee motiivina tällaiselle.