Ei

Onko naisen sukunimi edes vaihtoehto?

416 posts in this topic

Jotain muuta, eli jos miehen sukunimi ei olisi niin harvinainen (7 samannimistä miehen lisäks), niin varmasti mun sukunimi olisi myös erittäin vahva vaihtoehto. Ja sama toisinpäin, eli jos mun sukunimeni olisi harvinainen, niin sitten se olisi ainoa vaihtoehto.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei ollut harkinnassa, kun perisuomalainen sukunimeni kuulostaisi todlla oudolta mieheni (ulkomaalainen) etunimen kanssa. Jos sukunimeni olisi hiukan "neutraalimpi" niin en ihmettelisi vaikka mieheni olisi ehdottanut, että hän ottaa sen. Minusta on mukavaa, että meillä on sama sukunimi, mutta mikään välttämättömyys se ei kuitenkaan koskaan ole minulle ollut. Kaksoisnimeä en ole koskaan harkinnut, koska oma sukunimeni on jo rasittavan pitkä, ja sitäpaitsi meidän sukunimien yhdistelmä ei olisi kovin kaunis. Miehen sukunimi on lyhyempi ja kaunis.  Outoahan se on, kun nimi muuttuu vaikka en koskaan oikeastaan ole omasta sukunimestäni pitänyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Morsiamen sukunimi ei ole vaihtoehto, koska hän haluaa siitä itse eroon. Mutta ei hänelle minunkaan sukunimeni kelpaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Luihuinen, siis mikä ihmeen perinne noin sata vuotta ollut tapa on? Jossain olen tästä aikaisemmin kirjoittanut. Vasta noin sata vuotta on ollut tapana (silloin tuli laki asiasta) että otetaan miehen sukunimi. Sitä ennen otettiin yleensä talon tilan nimi.

Joillekin Länsi-Suomi on koko Suomi. Tuo on varsin yleinen harha. Usein kun puhutaan siitä, millaisia suomalaiset ovat (juroja, puhumattomia yms.) stereotypiat ovat kovin läntisiä. Mutta kun Suomea on Päijänteen itäpuolellakin.

Ei sukunimiperinne sukunimilaista alkanut. Oma sukunimeni, joka on ihan tavallinen nen-päätteinen savolaisnimi, on 1600-luvulta. Paljon on vanhempiakin nimiä. Vanhimpia nimiä ovat monet eläinnimet. Savossa ja Karjalassa sukunimet ovat periytyneet "isältä pojalle" jo satoja vuosia, joten kyllä sitä minusta perinteeksi voi kutsua. Lännessä sen sijaan ei ollut sukunimiä, vaan otettiin tilojen nimiä tai sitten -poika tai -tytär-päätteisiä nimiä. Mutta älä yleistä koko Suomeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meilläkin on siis ollut puhetta kokonaan uudesta sukunimestä (etenkin morsian sellaisen haluaisi). Jos sellainen otetaan, niin ainakin haluan pitää kiinni nen-päätteestä. Minusta on kovin hassua, että monet tuntuvat nimenomaan haluavan siitä eroon. Mutta meillä kummallakin on savolaiset nen-nimet (vaikka morsian ei Savosta olekaan), nen-pääte on osa kummankin sukuhistoriaa. Miksi siitä pitäisi luopua?

Minusta savolaisuus on iloinen asia ja saa mielellään näkyä sukunimestä (vaikka kaikki nen-päätteiset nimet eivät olekaan savolaisia; savolaisen nimen tunnistaa usein siitä, ettei se tarkoita nykykielellä mitään, kun taas virtaset ja saariset yms. ovat yleensä länsisuomalaisia, jotka ovat saaneet sukunimensä vasta sukunimilain myötä).

Monille täällä tuntuu olevan itsestäänselvyys myös se, että harvinaisempi nimi on parempi (tuikitavallinen nimi on hyvä vain, jos se ei ole suomenkielinen ja on tavallinen jossain muualla kuin Suomessa, tyyliin mcdonald tai williams). En tuollaistakaan ymmärrä, kummallista erikoisuudentavoittelua. Minä ainakin luotan olevani sen verran erikoinen tyyppi, että kestän hyvin vähän tavallisemmankin sukunimen.

Nen-päätteet kunniaan!

Share this post


Link to post
Share on other sites
Nen-päätteet kunniaan!

...ja savolaisuus samalla  ;D ;D

No tavallaan se on ollut alusta asti jotenkin itsestään selvyys, että minä otan miehen sukunimen avioitumisen jälkeen... Heitin kuitenkin kerran ilmaan ehdotuksen, josko sulho vaihtaisikin omansa minun sukunimeeni...  :o  Oma sukunimeni nimittäin kävisi ihan kivasti yhteen mieheni etunimen kanssa, eikä sukunimemme olisi ihan niiden kymmenen yleisimmän joukossa (aika lähellä kuitenkin...  ;D ) No ei se idea nyt ihan suoraa tyrmäystä saanut, mutta olihan se rivien välistä vähän luettavissa, että ei kai nyt  ihan oikeesti...  :)  

(Olisi ollut vähintäänkin mukavaa järkyttää sulhon suku ja yllättää oma suku ilmoittamalla, että pidämmekin minun nimeni...  ;D )

Share this post


Link to post
Share on other sites

En mä missään vaiheessa sanonut ettei sukunimiä ollut aikaisemmin  >:( Mistä ihmeestä sellaista päättelit? Sanoin vain että aina ei kaikkialla ollut samankaltaista sukunimiperinnettä. Kuten sanoin muitakin tapoja oli. Se sisältää myös isältä pojalta menevät sukunimet. Minua vain ärsyttää kuinka moni mies väen väkisin haluaa perheelle miehen sukunimen koska se on AINA ollut tapana. Toin vain esiin ettei tuo väite pidä paikkaansa täysin.

Mitä tulee sukunimen harvinaisuuteen niin itselläni on -nen päätteinen yleiseltä nimeltä kuulostava suomalainen nimi. Paitsi että se on todella harvinainen. Kukaan ei oikeastaan ikinä tajuakaan että sellainen nimi voi olla harvinainen. Se minusta nimessäni onkin niin hauskaa. On mukavaa kun on ns. tavallinen nimi mutta monikaan ei sitä osaa kuinka vähän meitä on Suomessa. Joten se siitä yleistyksestä...

Ei sukunimiperinne sukunimilaista alkanut. Oma sukunimeni, joka on ihan tavallinen nen-päätteinen savolaisnimi, on 1600-luvulta. Paljon on vanhempiakin nimiä. Vanhimpia nimiä ovat monet eläinnimet. Savossa ja Karjalassa sukunimet ovat periytyneet "isältä pojalle" jo satoja vuosia, joten kyllä sitä minusta perinteeksi voi kutsua. Lännessä sen sijaan ei ollut sukunimiä, vaan otettiin tilojen nimiä tai sitten -poika tai -tytär-päätteisiä nimiä. Mutta älä yleistä koko Suomeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Luihuinen, siis mikä ihmeen perinne noin sata vuotta ollut tapa on? Jossain olen tästä aikaisemmin kirjoittanut. Vasta noin sata vuotta on ollut tapana (silloin tuli laki asiasta) että otetaan miehen sukunimi. Sitä ennen otettiin yleensä talon tilan nimi. Joka siis voi hyvin olla morsiammenkin tilannimi. Muitakin tapoja oli. Joten perinteeseen on ihan turha vedota  >:(

Noin kirjoitit. Minusta tuossa kiistät, että miehen sukunimen ottaminen olisi perinne, ja väität sen olleen ollut tapana vain noin sata vuotta. Talon nimen ottaminen olisi ollut yleisin tapa ja joitakin muitakin tapoja on ollut. Kyllä minusta minun tulkintani siitä, että sivuutat täysin itäsuomalaisen sukunimiperinteen, on oikea, vaikka kuinka yrität sitä muuksi selittää.

Se toinen vastaukseni nen-päätteisistä sukunimistä ja harvinaisista nimistä ei taas ollut mitenkään erityisesti sinulle suunnattu. Yritin keksiä, mihin yleistykseen viittaat, mutta en keksinyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä viittasin vielä aikaisempaa kirjoitukseeni jossa olen sukunimi perinnettä paremmin selittänyt. En nyt vain jaksanut kirjoittaa kaikkea uudestaan. Mutta on ihan älytöntä kiistellä tästä asiasta. Edelleen kohta muitakin tapoja oli. Mutta jos ei nyt rautalangastakaan vääntämällä halua ymmärtää miksi tekstini kirjotin niin ei sitten ja se tästä keskustelusta.

Mitä tulee yleiseen sukunimiviittaukseen kerroin vain että aina haluna ei ole saada erikoinen nimi. Vaan että ihan tavallisenkin kuuloinen nimi mutta harvinainen voi olla peruste ottaa naisenimi. Itse en olisi ottanut mitään ns. erikoista nimeä jos nimenkantajia olisi vaikka 200 Suomessa. Se kun olisi paljon enemmän kuin omaa sukunimeäni on.

Share this post


Link to post
Share on other sites
En mä sanoisi että miehen sukunimi mikään perinne on kun sitä on tapahtunut vasta noin 100 vuotta koko Suomessa. Silloinkin käytäntö muutettiin pakolla verotussyistä. Eli sitä ennen mm. Pohjanmaalla otettiin talon nimi. Jos perhe muutti, niin muuttui nimikin. Tuo miehen sukunimen ottaminen on ollut herrasväen juttuja joita muut ovat sitten joutuneet seuraamaan.

Tuo aiemmin kirjoittamasi löytyy tästä samaisesta ketjusta, sivulta 6. Ei tuo väittämääsi miksikään muuta. Sinun mielestäsi se, että tapa on ollut Itä-Suomessa käytössä jo satoja vuosia, ei tee siitä perinnettä. Minun mielestäni tekee (se, pitääkö perinteestä pitää kiinni, onkin jo eri asia). Ilmeisesti pidät meitä myös herrasväkenä.

Edelleen kohta muitakin tapoja oli.

Tuo sinun kirjoittamasi kyllä jäsentyy niin, että (myöhäisemmän) miehen sukunimen ja talonnimen ottamisen lisäksi oli muitakin tapoja. Sitä ei tässä kyseenalaistetakaan. Mutta mistään kirjoituksestasi ei käy esiin se merkittävä seikka, että miehen sukunimen ottaminenkin on satoja vuosia vanhoja perinne, vaikkei sitä maan läntisissä osissa harrastettukaan. Minusta tuo on aika olennainen asia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eikohan se vankaaminen taman paallisia riita. On todettu etta paikoin perinteikasta on ollu ottaa miehen nimi, ja etta tama ei kuitenkaan historian saatossa ainoa tapa varsinkaan kaikkialla ole ollut. Loppu on viilaamista ja sanamuotojen vaantelya.

Yhteiskunnallisiin voi aloittaa ketjun nimihistoriasta ja kulttuuriperinnosta syvallisempaa pohdiskelua varten, tai sitten kellariin juupas-eipas - ketjun. Ei anneta taman ketjun asiasisallon menna pilalle pilkunnussinnan takia. Tai sitten kielipoliisiketjuun arpomaan etta mita minkakinlainen lause sisaltaa ja piipittamaan muuten kieliopillisista virheista.

Kiitos.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä se ei ollut vaihtoehto, vaan päivänselvä asia!

Mieheni itse päätti niin jo ennen kuin ollaan menty edes kihloihin. Jännitin vaan että pysyykö hän päätöksessään loppuun asti ja pysyihän se!!!  ;D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei kestä miehen ego, ei. Valitettavasti. :(

Miehen nimen muuttaminen olisi itseasiassa järkevin ja helpoin vaihtoehto, kun nelihenkisessä perheessä hän on se ainoa "poikkeava". Saas nähdä, taivunko ottamaan lapsinemme hänen nimensä vai pidetäänkö kaikki omamme...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei edes harkita minun sukunimeä, koska se on aivan kammottava ja olen todella iloinen päästessäni siitä eroon. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

En ole harkinnutkaan muita vaihtoehtoja, olen jotenkin kuitenkin niin vanhanaikainen ::) Yhdysnimi ei käy näiden nimien kanssa (tietäisittepä vaan ;) ) ja erinimiä en missään nimessä halua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

vastasin, ettei edes muistettu kyseistä vaihtoehtoa, se on lähimpänä totuutta. varsin vanhoihin perinteisiin kangistuneita siis.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minusta olisi ollut ihan hauskaa, jos mies olisi ottanut minun sukunimeni. Hän ei kuitenkaan edes ajatellut vaihtoehtoa, koska lapsensa aiemmasta liitosta olisivat sitten olleet eri nimisiä. Toinen syy oli varmaankin se, että minun lähisuvussani olisi ollut hänelle täyskaima. Ja kaipa se ajatus muutenkaan ei tuntunut hänestä hyvälle..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei ole, erityisesti minun tahdostani. Minulla on pelkkiä veljiä, eli nimi luultavasti kulkee (ja on jo mennytkin) eteenpäin. Miehellä puolestaan on vain siskoja, joten nimen jatkosta ei ole niin vahvoja takeita  ;) Haluan ehdottomasti meille perheyksikkönä yhteisen nimen. Sitäpaitsi suvussamme on paljon naisia, jotka ovat pitäneet oman nimensä. Ottamalla miehen nimen voin olla poikkeustapaus ;D Yhdysnimeä en ole ikinä edes harkinnut. Nimestäni tulisi niin pitkä ja kömpelö, ettei sellaista kukaan kestäisi!

Share this post


Link to post
Share on other sites

kyllä sitä ehdotettiin ja ihan tahallani kiusasinkin että minun nimeni otetaan ja sill selvä. Totuus kuitenkin on että jokainen joka on laittanut suussaan mieheni etunimen ja minun sukunimen peräkkäin, on väkisinkin nauranut(vieraskielinen etunimi, supisuomalainen sukunimi). Koska ketään raukkaa en halua kiusata tuollaisella nimitaakalla, se vaihtoehto on poissuljettu.. ;D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me taidamme ottaa minun sukunimeni. Tämä tökkii enemmän minulla kuin sulholla. Toisaalta se on kaunein vaihtoehto ja olen päättänyt että oman sukunimeni pidän. Mieheni haluaa meille yhteisen nimen, joten näin tehdään. Yhdysnimeä mietin kans, mutta siitä tulis liian pitkä. Mun sukunimi on -nen päätteinen ja miehen -la päätteinen. Yhdysnimi ois siis tyyliä Karjalainen-Huhtala. Ääh, huono. Mun sukunimi on tavallinen, mutta kaunis ja on sillä mulle suuri merkityskin. Edellämainitut nimet oli siis esimerkkejä vaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille tulee yhteisestä päätöksestä minun sukunimeni ja olen siitä kyllä hyvin ylpeä. En usko, että se tulee tuottamaan edes mitään ongelmaa eihän se enää nykypäivänä ole ihan niin outo asia kuin ennen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meille tulee morsiamen eli minun nimeni. Ajattelin joskus, että sulhasen mieli muuttuu tosipaikan tullessa, mutta ei. Edelleen on päädytty minun nimeeni hänen aloitteestaan. Nimeni on kyllä huomattavasti harvinaisempi ja persoonallisempi ja sopii hänellekin hyvin. Yllättävän "vanhoillisia" kommentteja on tullut jopa vapaamielisiltä ystäviltä, saa nähdä kuinka sulhon suku suhtautuu... ::)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miehen ego ei kestäisi, joten emme harkitsekaan.  ;) Oikeastaan mulle on aika sama, miten mieheni tähän suhtautuu, koska ilman muuta haluan avioituessani ottaa mieheni nimen. Emme siis ole pahemmin keskustelleetkaan koko asiasta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Molemmat pitävät omat sukunimensä, Yhtä hyvin voisimme vaihtaa etunimeä!

Ja lapset minun (äidin) nimelle

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihan omasta halustani vaihdan 11-kirjaimisen sukunimeni 4-kirjaimiseen, eipähän tarvitse enää äheltää kassalla, kun ei nimi meinaa millään mahtua kuittausriville.  ;D

Ei vaan, aika itsestäänselvää oli, että meille tulee yhteinen sukunimi. Miehen sukunimi on lyhyenä ja ytimekkäänä enemmän minunkin makuuni. Toinen vaihtoehto olisi edesmenneen mummoni tyttönimi, mutta mies tuskin suostuu sitä ottamaan.  :P

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now