Aliide

Miksi haluat pitää oman sukunimesi?

125 posts in this topic

Hei!

Minä aion pitää oman sukunimeni. Tuntuisi oudolta vaihtaa nimeä ja pelkään, että katuisin sitä myöhemmin.

En myöskään tunne suurta yhteenkuuluvuutta sulhasen suvun kanssa, meillä on erilaiset arvot ja periaatteet monissa asioissa.

Toisaalta mietin sitä, jos meille tulee lapsia. Siinä tapauksessa olisi ehkä kiva, että koko perheellä olisi sama sukunimi.

Mutta toisaalta ei kai se ole välttämätöntä. Uskon, että sulhasen perhe kuitenkin odottaa, etten vaihda sukunimeäni. Heidän mieleensä ei mahdu sellainen ajatus! Toisaalta oma nimihän se on... Tunnen hieman ehkä painostusta vaihtaa nimi, koska niin monet ystäväni ja sukulaiseni vaihtavat nimensä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

...

Edited by Senna

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olemme olleet kaksi vuotta naimisissa kumpikin omilla nimillämme. Olen joskus miettinyt, että jos listaisin niitä syitä, miksi halusin pitää oman nimeni (enkä edelleenkään edes harkitse miehen nimeen vaihtamista), listasta tulisi aika pitkä. :) Mutta koitetaan. Tässä siis sekaisin kaikenlaisia, vähäpätöisempiä ja turhamaisempia kuin syvällisempiäkin syitä.

- en pidä tavasta, että nainen ottaa miehen nimen. Mielestäni ei saisi nykypäivänä enää olla oletusarvona, että naisen nimi muuttuu. Ehkä mulla on jonkinlainen halu näpäyttää niitä, jotka kenties olettavat nimeni muuttuneen ja halu olla myös itse se muutos, jonka toivon yhteiskunnassa tapahtuvan.

- erinimisyys symbolisoi mielestäni tasa-arvoista suhdetta. Toki avioliitto, jossa jompikumpi on vaihtanut nimensä, voi olla vaikka kuinka tasa-arvoinen, mutta mielestäni juuri erinimisyys symbolisoi sitä hienolla tavalla. Avioliiton tai rakkauden tarkoituksena ei saa olla nimen tai minkään muun keskeisen asian riistäminen kummaltakaan osapuolelta. Minusta niin naisen kuin miehenkin tulisi kelvata aviopuolisolleen ja myös tämän sukulaisille omannimisenään.

- ajokortissani on hyvä kuva minusta hehkeänä 18-vuotiaana :grin: , joten en halua vaihtaa ajokorttia.

- tykkään, että sukunimeni alkaa sillä kirjaimella millä se alkaa.

- nimeni on savolainen "aatelisnimi", jolla on paljon pidempi historia kuin esim. miehen länsisuomalaisella nimellä. Savolaisnimet kunniaan!

- haluan, että sukunimeni kertoo minun, ei aviopuolisoni juurista. Minusta on surullista, jos naisella on vaikka leimallisesti jostain tietyltä alueelta peräisin oleva nimi, joka sitten onkin hänen aviomiehensä nimi ja nainen itse on kotoisin aivan muualta. Ihmiset kyselevät, oletko kotoisin sieltä ja sieltä päin? Ja nainen vastaa, en, vaan mun mieheni on... kukaan ei "näe", mistä nainen itse on kotoisin.

- minusta on myös surullista se, miten nimenvaihto"tapa" tekee naisista nimettömiä ja juurettomia. Naisella, joka on ottanut avioliitossa miehensä nimen, ei ikään kuin ole omaa nimeä lainkaan, ts. hän ei "omista" sitä sukunimeä, jota kantaa. Nimi on "hänen miehensä nimi" ja sen lisäksi hänellä on vain "tyttönimi", joka ei ehkä enää pitkän ajan päästä tunnu omalta. Eron tai puolison kuoleman jälkeen voi olo olla hyvinkin juureton kun kontaktit siihen sukuun, jonka nimeä kantaa, saattavat katketa kokonaan. Oman nimensä säilyttämällä on ainakin aina biologinen yhteys omaan sukunimeen, vaikka ei edes olisi sukunsa kanssa tekemisissä. Avioliiton katkettua taas koko peruste nimen kantamiselle lakkaa olemasta. Mielestäni on vissi ero sillä, kantaako omalta vanhemmalta saatua nimeä vai aviopuolisolta saatua nimeä. Aivan sama, onko se nimi tullut isältä vai äidiltä: kun se on syntymässä saatu, se on oma. En siis halua osallistua tähän Naisen identiteetti roskiin -nimiseen sosiaaliseen leikkiin.

- mieheni ei ole tekemisissä isänsä suvun kanssa ja hänen sukunimensä on kuitenkin ko. suvulta peräisin. Nimeä kantaa vain tämä yksi suku eli se on hyvin harvinainen. En ole tavannut ketään ko. sukuun kuuluvista aviomiestäni lukuun ottamatta. En siis halua, että minut nimen perusteella yhdistetään jonkun suvun jäseneksi, jota en lainkaan tunne.

- mieheni ei pidä omasta sukunimestään eikä halua sen jatkuvan seuraavalle polvelle. Jos meille tulee lapsi, hän (lapsi siis) saa minun sukunimeni. Tämä on meidän molempien toive.

- säästyin nimenvaihdon vaivalta ja rahanmenolta. Rasittava ajatuskin, että olisi pitänyt uusia kaikki kortit, sähköpostiosoite ja ilmoitella sinne sun tänne. Jotta sen viitsii tehdä, pitää olla suuri (oma) halu vaihtaa nimensä, ja mulla ei siis sellaista ollut.

- olen lisäksi luonteeltani sellainen vastarannankiiski, että tämä päätös sopi mulle senkin vuoksi. Ei paljon haittaisi, vaikka joku sukulainen ei päätöstäni hyväksyisi - en mä siihen kenenkään ulkopuolisen hyväksyntää tarvitse. Tosin en ole ainakaan päin naamaa kuullut mitään negatiivista kommenttia keneltäkään.

Aliidelle sanoisin, että pidä vain oma pääsi, sinun nimestäsihän siinä on kyse, ei kenenkään niiden sukulaisten!

Edited by Ella

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olemme olleet kaksi vuotta naimisissa kumpikin omilla nimillämme. Olen joskus miettinyt, että jos listaisin niitä syitä, miksi halusin pitää oman nimeni (enkä edelleenkään edes harkitse miehen nimeen vaihtamista), listasta tulisi aika pitkä. :) Mutta koitetaan. Tässä siis sekaisin kaikenlaisia, vähäpätöisempiä ja turhamaisempia kuin syvällisempiäkin syitä.

- en pidä tavasta, että nainen ottaa miehen nimen. Mielestäni ei saisi nykypäivänä enää olla oletusarvona, että naisen nimi muuttuu. Ehkä mulla on jonkinlainen halu näpäyttää niitä, jotka kenties olettavat nimeni muuttuneen ja halu olla myös itse se muutos, jonka toivon yhteiskunnassa tapahtuvan.

- erinimisyys symbolisoi mielestäni tasa-arvoista suhdetta. Toki avioliitto, jossa jompikumpi on vaihtanut nimensä, voi olla vaikka kuinka tasa-arvoinen, mutta mielestäni juuri erinimisyys symbolisoi sitä hienolla tavalla. Avioliiton tai rakkauden tarkoituksena ei saa olla nimen tai minkään muun keskeisen asian riistäminen kummaltakaan osapuolelta. Minusta niin naisen kuin miehenkin tulisi kelvata aviopuolisolleen ja myös tämän sukulaisille omannimisenään.

- ajokortissani on hyvä kuva minusta hehkeänä 18-vuotiaana :grin: , joten en halua vaihtaa ajokorttia.

- tykkään, että sukunimeni alkaa sillä kirjaimella millä se alkaa.

- nimeni on savolainen "aatelisnimi", jolla on paljon pidempi historia kuin esim. miehen länsisuomalaisella nimellä. Savolaisnimet kunniaan!

- haluan, että sukunimeni kertoo minun, ei aviopuolisoni juurista. Minusta on surullista, jos naisella on vaikka leimallisesti jostain tietyltä alueelta peräisin oleva nimi, joka sitten onkin hänen aviomiehensä nimi ja nainen itse on kotoisin aivan muualta. Ihmiset kyselevät, oletko kotoisin sieltä ja sieltä päin? Ja nainen vastaa, en, vaan mun mieheni on... kukaan ei "näe", mistä nainen itse on kotoisin.

- minusta on myös surullista se, miten nimenvaihto"tapa" tekee naisista nimettömiä ja juurettomia. Naisella, joka on ottanut avioliitossa miehensä nimen, ei ikään kuin ole omaa nimeä lainkaan, ts. hän ei "omista" sitä sukunimeä, jota kantaa. Nimi on "hänen miehensä nimi" ja sen lisäksi hänellä on vain "tyttönimi", joka ei ehkä enää pitkän ajan päästä tunnu omalta. Eron tai puolison kuoleman jälkeen voi olo olla hyvinkin juureton kun kontaktit siihen sukuun, jonka nimeä kantaa, saattavat katketa kokonaan. Oman nimensä säilyttämällä on ainakin aina biologinen yhteys omaan sukunimeen, vaikka ei edes olisi sukunsa kanssa tekemisissä. Avioliiton katkettua taas koko peruste nimen kantamiselle lakkaa olemasta. Mielestäni on vissi ero sillä, kantaako omalta vanhemmalta saatua nimeä vai aviopuolisolta saatua nimeä. Aivan sama, onko se nimi tullut isältä vai äidiltä: kun se on syntymässä saatu, se on oma. En siis halua osallistua tähän Naisen identiteetti roskiin -nimiseen sosiaaliseen leikkiin.

- mieheni ei ole tekemisissä isänsä suvun kanssa ja hänen sukunimensä on kuitenkin ko. suvulta peräisin. Nimeä kantaa vain tämä yksi suku eli se on hyvin harvinainen. En ole tavannut ketään ko. sukuun kuuluvista aviomiestäni lukuun ottamatta. En siis halua, että minut nimen perusteella yhdistetään jonkun suvun jäseneksi, jota en lainkaan tunne.

- mieheni ei pidä omasta sukunimestään eikä halua sen jatkuvan seuraavalle polvelle. Jos meille tulee lapsi, hän (lapsi siis) saa minun sukunimeni. Tämä on meidän molempien toive.

- säästyin nimenvaihdon vaivalta ja rahanmenolta. Rasittava ajatuskin, että olisi pitänyt uusia kaikki kortit, sähköpostiosoite ja ilmoitella sinne sun tänne. Jotta sen viitsii tehdä, pitää olla suuri (oma) halu vaihtaa nimensä, ja mulla ei siis sellaista ollut.

- olen lisäksi luonteeltani sellainen vastarannankiiski, että tämä päätös sopi mulle senkin vuoksi. Ei paljon haittaisi, vaikka joku sukulainen ei päätöstäni hyväksyisi - en mä siihen kenenkään ulkopuolisen hyväksyntää tarvitse. Tosin en ole ainakaan päin naamaa kuullut mitään negatiivista kommenttia keneltäkään.

Aliidelle sanoisin, että pidä vain oma pääsi, sinun nimestäsihän siinä on kyse, ei kenenkään niiden sukulaisten!

Oho, enpä olisi uskonut, että joku muukin ajattelee näin! Allekirjoitan lähes jokaisen kohdan yllä olevasta listasta.

Minullekin sukunimen vaihtuminen, ja siis nimenomaan naisen sukunimen vaihtuminen, symboloi jotakin sellaista, mistä en pidä ja mitä en halua edustaa. Tiedostan, ettei nimen muuttuminen merkitse kaikille naisille mitään sen kummempaa, mutta itse näen tuon riitin tarpeettomana ja naista alentavana, patriarkaalisena tapana, joka jostain kumman syystä on juurtunut tosi syvälle Suomeen.

Erityisen huonosti ymmärrän (naisen) nimenvaihtoa kannattavien argumenttia, jonka mukaan ei ole valmis sitoutumaan, jos ei ole valmis vaihtamaan sukunimeä naimisiin mennessään. :huh: Minusta asia menee juuri päinvastoin: jos sitoutuminen on kiinni yhteisestä sukunimestä ja se on naimisiin menemisen ehto (tältäkin palstalta olen useampaan kertaan lukenut sulhasista, jotka asettavat naisen nimenvaihdoksen koko avioliiton ehdoksi!), asiat ovat huonoissa kantimissa. Sitoutumisessa on kyse jostakin ihan muusta kuin yhteisestä sukunimestä postilaatikossa tai -luukussa. Minä olen erittäin sitoutunut mieheeni ja olen valmis tekemään kaikkeni ja taistelemaan viimeiseen saakka, jotta avioliittomme toimisi ja kestäisi. Ei se sukunimestä ole kiinni.

Oletusarvona pitäisikin minusta olla, että jokainen pitää oman sukunimensä. Erikseen voisi sitten anoa nimenmuutosta maistraatista. ;)

Olen myös sitä mieltä, että vaikka nainen vaihtaisi sukunimensä miehensä nimeen, se ei silti ole todellisuudessa hänen sukunimensä, koska hän ei ole syntynyt siihen sukuun. Hänellä on vain lain puolesta "oikeus nimen käyttöön". Näen erityisen omituisina tilanteet, joissa miehellä on esimerkiksi tunnettu aatelisnimi, jonka nainen sitten innoissaan ottaa, jotta pääsisi ehkä edustamaan jotakin sellaista, mitä ei tavallaan todellisuudessa edusta. Ei hän tule yhtään sen aatelisemmaksi, vaikka sukunimi sellainen olisikin. Tällaisiakin naisia olen tavannut - vuosikausia eron jälkeenkin ratsastetaan ex-miehen komealta kalskahtavalla nimellä... :rolleyes:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Pääosin omat syyni pitää nimeni ovat samoja kuin yllä kirjoittavilla. En kuitenkaan ajattele, että sukunimen vaihto tekisi ihmisestä jotenkin juurettoman, miehestä tai naisesta, onhan omakin nimeni isältäni eikä esimerkiksi äitini suvusta, johon kuulun paljon vahvemmin. Kulttuurisena asiana näen oletuksen naisen nimenvaihdosta melko samalla tavalla, mutta yksilötasolla en tee olettamuksia ihmisistä heidän nimivalintojensa perusteella enkä oleta, että he joko ovat tai eivät ole jotakin tuon valinnan perusteella.

Omassa elämässäni olen kokenut raivostuttavana jo pelkästään sen asian, että minun edes täytyy miettiä tai selitellä miksi en vaihda nimeäni. Minulle oman nimen pitäminen oli itsestäänselvyys eivätkä sukulaiset sitä ole enää puolisen vuotta häiden jälkeen kauheasti kommentoineet, mitä nyt muutamilta sukulaismiehiltä on tullut joitakin muka- hauskoja kommentteja. Jotkut nimeään vaihtaneet ystävät ovat ratkaisustani kuullessaan yllättäen kokeneet tarvetta puolustella omaa valintaansa, vaikka en ole heidän nimenvaihtoaan tai kaksoisnimiään koskaan kommentoinut.

Kaiken kaikkiaan olen naimisiinmenon myötä ollut todella yllättynyt siitä, kuinka voimakkaita ennakko- oletuksia ihmisillä onkaan. Jotenkin luulin, että kulttuurimme olisi jo mennyt hieman toiseen suuntaan. Enemmän kuin nimioletus on minua kummastuttanut, että kihlautumisesta kertoessani jokainen ystävä ja sukulainen kysyi ensimmäiseksi joko " Mitenkäs se "mieheni nimi" oikein kosi?" tai "tiesitkö kosinnasta etukäteen?". No kyllä tiesin, olinhan itse se joka kosi.. Vastauksen kuultuaan ihmiset lohkaisevat jotakin siitä, kuinka olen niin hurja tai erikoinen tyyppi, kun en anna miehelle ollenkaan mahdollisuutta kosia. Tervetuloa 2000- luvulle, ystävät. :lol:

Aliide, tiedän mitä tarkoitat painostuksen tunteella. Kehottaisin sinua rohkeasti kestämään sen, mikäli paine ei kasva liian kovaksi. Jos vaihdat nimesi vasten tahtoasi voi sekin myöhemmin aiheuttaa painetta ja pientä katkeruutta, jonka kanssa voi olla hankala elää. Oletko puhunut tulevalle miehellesi näistä asioista? Mikäli miehesi ymmärtää ja hyväksyy ratkaisusi, ei sinulla ole hätää! Mikäli ei, tarvitaan lisää keskustelua. Sukulaiset saavat sitten ymmärtää tai olla ymmärtämättä, sinun päätöksesihän tämä on.

Edited by -Pingu-

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä otan tuplanimen, en siis halua luopua omasta sukunimestäni kokonaan. Lapsillani (edellisestä suhteesta) on minun tyttönimeni ja heidän isällään oma sukunimensä, joten jos minä vaihtaisin oman sukunimeni tulevan mieheni sukunimeen, ei lapsillani olisi yhteistä sukunimeä kummankaan vanhempansa kanssa.

Ja toisaalta taas haluan liitoksen mieheeni nimen kautta, siksi tuplanimi. Vaikkakin r-vikaiset manaavat minut alimpaan helvettiin sen kunniaksi :girl_wink:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Näillä näkymin pidetään molemmat omat sukunimemme. Ollaan "wanhoja pieruja", eikä kumpikaan oikein haluaisi vaihtaa. Sovittiin sitten, että pidetään omat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olemme olleet kaksi vuotta naimisissa kumpikin omilla nimillämme. Olen joskus miettinyt, että jos listaisin niitä syitä, miksi halusin pitää oman nimeni (enkä edelleenkään edes harkitse miehen nimeen vaihtamista), listasta tulisi aika pitkä. :) Mutta koitetaan. Tässä siis sekaisin kaikenlaisia, vähäpätöisempiä ja turhamaisempia kuin syvällisempiäkin syitä.

- en pidä tavasta, että nainen ottaa miehen nimen. Mielestäni ei saisi nykypäivänä enää olla oletusarvona, että naisen nimi muuttuu. Ehkä mulla on jonkinlainen halu näpäyttää niitä, jotka kenties olettavat nimeni muuttuneen ja halu olla myös itse se muutos, jonka toivon yhteiskunnassa tapahtuvan.

- erinimisyys symbolisoi mielestäni tasa-arvoista suhdetta. Toki avioliitto, jossa jompikumpi on vaihtanut nimensä, voi olla vaikka kuinka tasa-arvoinen, mutta mielestäni juuri erinimisyys symbolisoi sitä hienolla tavalla. Avioliiton tai rakkauden tarkoituksena ei saa olla nimen tai minkään muun keskeisen asian riistäminen kummaltakaan osapuolelta. Minusta niin naisen kuin miehenkin tulisi kelvata aviopuolisolleen ja myös tämän sukulaisille omannimisenään.

- ajokortissani on hyvä kuva minusta hehkeänä 18-vuotiaana :grin: , joten en halua vaihtaa ajokorttia.

- tykkään, että sukunimeni alkaa sillä kirjaimella millä se alkaa.

- nimeni on savolainen "aatelisnimi", jolla on paljon pidempi historia kuin esim. miehen länsisuomalaisella nimellä. Savolaisnimet kunniaan!

- haluan, että sukunimeni kertoo minun, ei aviopuolisoni juurista. Minusta on surullista, jos naisella on vaikka leimallisesti jostain tietyltä alueelta peräisin oleva nimi, joka sitten onkin hänen aviomiehensä nimi ja nainen itse on kotoisin aivan muualta. Ihmiset kyselevät, oletko kotoisin sieltä ja sieltä päin? Ja nainen vastaa, en, vaan mun mieheni on... kukaan ei "näe", mistä nainen itse on kotoisin.

- minusta on myös surullista se, miten nimenvaihto"tapa" tekee naisista nimettömiä ja juurettomia. Naisella, joka on ottanut avioliitossa miehensä nimen, ei ikään kuin ole omaa nimeä lainkaan, ts. hän ei "omista" sitä sukunimeä, jota kantaa. Nimi on "hänen miehensä nimi" ja sen lisäksi hänellä on vain "tyttönimi", joka ei ehkä enää pitkän ajan päästä tunnu omalta. Eron tai puolison kuoleman jälkeen voi olo olla hyvinkin juureton kun kontaktit siihen sukuun, jonka nimeä kantaa, saattavat katketa kokonaan. Oman nimensä säilyttämällä on ainakin aina biologinen yhteys omaan sukunimeen, vaikka ei edes olisi sukunsa kanssa tekemisissä. Avioliiton katkettua taas koko peruste nimen kantamiselle lakkaa olemasta. Mielestäni on vissi ero sillä, kantaako omalta vanhemmalta saatua nimeä vai aviopuolisolta saatua nimeä. Aivan sama, onko se nimi tullut isältä vai äidiltä: kun se on syntymässä saatu, se on oma. En siis halua osallistua tähän Naisen identiteetti roskiin -nimiseen sosiaaliseen leikkiin.

- mieheni ei ole tekemisissä isänsä suvun kanssa ja hänen sukunimensä on kuitenkin ko. suvulta peräisin. Nimeä kantaa vain tämä yksi suku eli se on hyvin harvinainen. En ole tavannut ketään ko. sukuun kuuluvista aviomiestäni lukuun ottamatta. En siis halua, että minut nimen perusteella yhdistetään jonkun suvun jäseneksi, jota en lainkaan tunne.

- mieheni ei pidä omasta sukunimestään eikä halua sen jatkuvan seuraavalle polvelle. Jos meille tulee lapsi, hän (lapsi siis) saa minun sukunimeni. Tämä on meidän molempien toive.

- säästyin nimenvaihdon vaivalta ja rahanmenolta. Rasittava ajatuskin, että olisi pitänyt uusia kaikki kortit, sähköpostiosoite ja ilmoitella sinne sun tänne. Jotta sen viitsii tehdä, pitää olla suuri (oma) halu vaihtaa nimensä, ja mulla ei siis sellaista ollut.

- olen lisäksi luonteeltani sellainen vastarannankiiski, että tämä päätös sopi mulle senkin vuoksi. Ei paljon haittaisi, vaikka joku sukulainen ei päätöstäni hyväksyisi - en mä siihen kenenkään ulkopuolisen hyväksyntää tarvitse. Tosin en ole ainakaan päin naamaa kuullut mitään negatiivista kommenttia keneltäkään.

Aliidelle sanoisin, että pidä vain oma pääsi, sinun nimestäsihän siinä on kyse, ei kenenkään niiden sukulaisten!

Hienosti kiteytetty!

Itsekään en pidä siitä, miten naiselta tosiaan katoaa juuret, kun hän miehen nimen ottaa. Kaikkein kuvottavimpana pidän jenkkien tapaa nimetä pariskunta esim. "Mr. & Mrs. John Smith". Nainen on siis vain rouva John Smith. Hänellä ei siis ole edes etunimeä usein virallisissa kutsuissa tms. Usein myös häissä tuore aviopari esitellään miehen koko nimellä. Suorastaan kuvottavaa. Naisen identiteetti pyritään näillä keinoin kadottamaan tyystin. Olen myös todistanut monia tilanteita, joissa naiselta on innoissaan kysytty sukunimen perusteella, että oletko kotoisin sieltä tai oletko sukua sille ja sille. Aina se sama hiljainen vastaus: "Eiku se on mun miehen sukunimi..." Niinpä niin...

Itse otan kaksoisnimen. Vaihdoin sukunimeni äitini tyttönimeen täytettyäni 18 vuotta, enkä tosiaan halua siitä luopua. Sukunimi on yleinen alueella, josta äitini on kotoisin ja haluan säilyttää juureni tuohon alueeseen. Mieheni nimi on kaunis (ja erikoinenkin) ja otan sen mieluusti omani kaveriksi. Kaksoisnimi kertoo mielestäni kivasti siitä mistä tulen ja kenen kanssa nyt olen. Mies harkitsi minun sukunimen ottamista tai tuplanimeä, mutta en vaadi sitä mitenkään. Hänellä on ytimekäs nimi muutenkin. Minulle riittää se, että nimeni on oma valintani, eikä mieheni vaadi minulta mitään sen suhteen. Sama vaikka pitäisin omani kokonaan, minkä olisin tehnyt, ellei miehen sukunimi passaisi ihan kivasti omani kaveriksi. Emme myöskään halua lapsia, joten se helpottaa nimipohdintaa suuresti.

Miehen sukulaiset eivät taida nimisuunnitelmistani mitään tietää, joten reaktioita odotellessa.

Edited by Spörre

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun mielestäni ainut järkevä peruste säilyttää oma nimensä on se, että tuntuu siltä. Kaikessa muussa on selittelyn makua ja asian liikaa korostamista. Nykyään saa päättää nimensä itse, eikä se tarvitse muita perusteita. Samoin asia toimii toisinkin päin. Jos nainen ottaa miehensä nimen, kaikki höpinät "nimen säilyttämisestä tuleville polville" saa minussa aikaan inho reaktion. Kukaan ei voi tänä päivänä tietää, säilyykö nimi suvussa vai ei. Nimen valinta koskee aina vain sitä ihmistä, joka valinnan tekee, ei tulevia polvia koska heilläkin on oikeus muuttaa nimensä täysi-ikäisinä. Jos haluaa miehensä nimen, senkun ottaa. Jos ei, niin ei.

Tasa-arvolla ei ole mitään tekemistä sillä, ottaako toinen toisen nimen vai ei. Jos toinen määrää, että "sinä nyt otat minun nimeni tai sitten kaksiosaisen minä en omastani tule luopumaan ja asiasta ei muuten sitten neuvotella ja meidän lapsetkin tulee olemaan muuten minun sukuni mukaan nimettyjä" tasa-arvo on silloin kaukana kaikesta. Myös mies voi olla altavastaajan asemassa ja usein tuntuu olevankin tänä päivänä. Jos mies yrittää tälläiselle feministi hurjalle selittää, että olisi se kiva jos edes harkitsisit minun nimeäni, saa mies kuulla olevansa ajasta jälkeen jäänyt sovinisti. Mehän ollaan nykyään tasa-arvoisia ja MINÄ päätän näistä asioista.

Itse otin mieheni nimen ja vain siksi, että minä halusin ottaa sen. En siksi, että se on tapa tai siksi, että mies olisi halunnut minun ottavan sen.

En olisi mennyt naimisiin miehen kanssa, joka ei kelpuuttaisi minua vanhalla nimelläni. Asia oli minun päätettävissä. Samoin oli miehen päätettävissä, olisiko hän halunnut kaksiosaisen tai jos olisi halunnut minun sukunimeni, hän varmasti olisi kertonut siitä ja asiasta olisi keskusteltu. Ei miehen sukunimi millään tavalla tee minusta juuretonta, ennemminkin se kasvattaa minun juuriani. Olen ylpeä tyttönimestäni ja olen ylpeä mieheni nimestä. Molemmat kertovat oman tarinansa meidän sukujen historioista. Kun esittelen itseni uusille ihmisille ja kuulevat minun olevan naimisissa, kyllä se tyttönimikin jossain vaiheessa tulee esille. Ja se on edelleen minun nimeni, ei sitä kukaan ole ottanut pois. Se ei ole vain käytössä tällä hetkellä.

Korostan lopuksi vielä, että en dissaa kenenkään halua säilyttää oman nimensä tai sitä, että joku säilyttää nimensä. Dissaan turhia selittelyjä ja itsensä korostamista, avioliittossa kun on kaksi ihmistä ja molemmat ovat yhtä tärkeitä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun mielestäni ainut järkevä peruste säilyttää oma nimensä on se, että tuntuu siltä. Kaikessa muussa on selittelyn makua ja asian liikaa korostamista. Nykyään saa päättää nimensä itse, eikä se tarvitse muita perusteita. Samoin asia toimii toisinkin päin. Jos nainen ottaa miehensä nimen, kaikki höpinät "nimen säilyttämisestä tuleville polville" saa minussa aikaan inho reaktion. Kukaan ei voi tänä päivänä tietää, säilyykö nimi suvussa vai ei. Nimen valinta koskee aina vain sitä ihmistä, joka valinnan tekee, ei tulevia polvia koska heilläkin on oikeus muuttaa nimensä täysi-ikäisinä. Jos haluaa miehensä nimen, senkun ottaa. Jos ei, niin ei.

Itse otin mieheni nimen ja vain siksi, että minä halusin ottaa sen. En siksi, että se on tapa tai siksi, että mies olisi halunnut minun ottavan sen.

Mutta esimerkiksi minun nimivalintaani kyllä vaikutti kaikkein eniten se, että en halunnut jatkaa tapaa, jonka juuret ovat vanhassa ja vastenmielisessä "nainen on miehensä omaisuutta" -ajattelussa (koska kyllähän se niin taitaa olla). Minä todella haluan nimivalinnallani viestiä jotain omasta ajatusmaailmastani. Tietysti tätä voi kutsua myös "tuntui vain siltä" -ajatteluksi, mutta noista edellä mainituista SYISTÄ JOHTUEN minusta siis tuntui siltä, että en halunnut ottaa mieheni sukunimeä.

Nimeni ei myöskään ole mikään erityisen hienolta tai komealta kalskahtava. Ehkä vähän jurppii, että jotkut ovat ymmärtäneet meidän säilyttäneen omat nimenne siksi, ettei kummankaan nimi ole mikään kovin erikoinen. Kyse ei ole siitä, sillä en olisi vaihtanut nimeäni, vaikka miehelläni olisi ollut kauniimpikin, ja samaa koskee miesteäni. Okei, pyörrän sanojani sen verran, että jos oma nimeni olisi ollut mielestäni aivan hirveän törkeä, niin silloin esteettiset syyt olisivat voineet mennä periaatteideni edelle. Todennäköisemmin olisin kuitenkin ottanut omasta sukupuustani käyttöön jonkin itseäni enemmän miellyttävän.

Korostan vielä tajuavani, että nykyään nimenvaihto merkitsee monille puhtaasti esimerkiksi arjen helpottamista, yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistumista, symbolia uudesta elämänvaiheesta tai vaikka halua päästä eroon sukunimestä, jonka muihin kantajiin ei halua tulla yhdistetyksi. Nämä syyt ovat ihan yhtä hyviä syitä ottaa yhteinen sukunimi kuin minun syyni olla sitä ottamatta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tässä ketjussa oli kai tarkoitus valottaa niitä syitä, miksi joku on pitänyt nimensä, ei niitä syitä, miksi joku on ottanut miehensä nimen, tai mitkä ovat jonkun nimensä vaihtaneen mielestä toisille soveliaita syitä pitää nimensä ja mitkä eivät. Onhan se ihan selvää, että jos on itse päätynyt eri ratkaisuun, näkee toisten ratkaisut vähemmän järkevinä ja syytkin varmasti huonoina.

Täältä löytyy ainakin yksi ketju aiheelle "miksi otit miehesi nimen", joten eikö tuota vieras johkun kommenttia olisi voinut kirjoittaa sinne?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun mielestäni ainut järkevä peruste säilyttää oma nimensä on se, että tuntuu siltä. Kaikessa muussa on selittelyn makua ja asian liikaa korostamista. Nykyään saa päättää nimensä itse, eikä se tarvitse muita perusteita. Samoin asia toimii toisinkin päin. Jos nainen ottaa miehensä nimen, kaikki höpinät "nimen säilyttämisestä tuleville polville" saa minussa aikaan inho reaktion. Kukaan ei voi tänä päivänä tietää, säilyykö nimi suvussa vai ei. Nimen valinta koskee aina vain sitä ihmistä, joka valinnan tekee, ei tulevia polvia koska heilläkin on oikeus muuttaa nimensä täysi-ikäisinä. Jos haluaa miehensä nimen, senkun ottaa. Jos ei, niin ei.

Tasa-arvolla ei ole mitään tekemistä sillä, ottaako toinen toisen nimen vai ei. Jos toinen määrää, että "sinä nyt otat minun nimeni tai sitten kaksiosaisen minä en omastani tule luopumaan ja asiasta ei muuten sitten neuvotella ja meidän lapsetkin tulee olemaan muuten minun sukuni mukaan nimettyjä" tasa-arvo on silloin kaukana kaikesta. Myös mies voi olla altavastaajan asemassa ja usein tuntuu olevankin tänä päivänä. Jos mies yrittää tälläiselle feministi hurjalle selittää, että olisi se kiva jos edes harkitsisit minun nimeäni, saa mies kuulla olevansa ajasta jälkeen jäänyt sovinisti. Mehän ollaan nykyään tasa-arvoisia ja MINÄ päätän näistä asioista.

Itse otin mieheni nimen ja vain siksi, että minä halusin ottaa sen. En siksi, että se on tapa tai siksi, että mies olisi halunnut minun ottavan sen.

En olisi mennyt naimisiin miehen kanssa, joka ei kelpuuttaisi minua vanhalla nimelläni. Asia oli minun päätettävissä. Samoin oli miehen päätettävissä, olisiko hän halunnut kaksiosaisen tai jos olisi halunnut minun sukunimeni, hän varmasti olisi kertonut siitä ja asiasta olisi keskusteltu. Ei miehen sukunimi millään tavalla tee minusta juuretonta, ennemminkin se kasvattaa minun juuriani. Olen ylpeä tyttönimestäni ja olen ylpeä mieheni nimestä. Molemmat kertovat oman tarinansa meidän sukujen historioista. Kun esittelen itseni uusille ihmisille ja kuulevat minun olevan naimisissa, kyllä se tyttönimikin jossain vaiheessa tulee esille. Ja se on edelleen minun nimeni, ei sitä kukaan ole ottanut pois. Se ei ole vain käytössä tällä hetkellä.

Korostan lopuksi vielä, että en dissaa kenenkään halua säilyttää oman nimensä tai sitä, että joku säilyttää nimensä. Dissaan turhia selittelyjä ja itsensä korostamista, avioliittossa kun on kaksi ihmistä ja molemmat ovat yhtä tärkeitä.

Tässä ketjussa oli kai tarkoitus valottaa niitä syitä, miksi joku on pitänyt nimensä, ei niitä syitä, miksi joku on ottanut miehensä nimen, tai mitkä ovat jonkun nimensä vaihtaneen mielestä toisille soveliaita syitä pitää nimensä ja mitkä eivät. Onhan se ihan selvää, että jos on itse päätynyt eri ratkaisuun, näkee toisten ratkaisut vähemmän järkevinä ja syytkin varmasti huonoina.

Täältä löytyy ainakin yksi ketju aiheelle "miksi otit miehesi nimen", joten eikö tuota vieras johkun kommenttia olisi voinut kirjoittaa sinne?

Luetaanpa teksti kunnolla, jookos. Ihmettelin joidenkin ihmisten perusteluja oman nimen pitämisestä, ei nimen pitämistä. Samoin ihmettelin joidenkin perusteita vaihtaa nimensä, ei nimen vaihtamista. Eikö tässä keskutelussa juuri puhuta syistä? Se, että vaihdoin oman nimeni oli vain huomio, en mielestäni perustellut sitä muuten, kuin sillä, että halusin vaihtaa sen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Et niinkään ihmetellyt mielestäni niitä muiden syitä vaan tulit ulkopuolisena julistamaan, mikä on ainoa "järkevä" syy oman nimensä pitämiseen ja mitkä syyt ovat vääriä ja paheksuttavia eli tulit arvostelemaan. Huvittavaa sinänsä, että tämä mielipiteesi heijastelee aika vahvasti perinteisiä sukupuoliroolikäsityksiä. Naisen tulee toki olla vaatimaton eikä missään nimessä arvostaa itseään. Naisen tulee myös tehdä päätöksensä vain tunneimpulssiensa pohjalta, erittelemättä ja analysoimatta niitä sen kummemmin, eikä ainakaan yhdistää perusteluihinsa mitään yhteiskunnallisia tai itsensä arvostamiseen liittyviä näkökohtia. Jep jep.

Lisäksi sellaista syytä kuin "se vain tuntui hyvältä" ei oikeastaan olekaan vaan aina on niitä taustatekijöitä, oikeita syitä, minkä vuoksi jonkin valinnan tekeminen tuntuu hyvältä ja oikealta ja niitä tässä ketjussa on kai tarkoitus tuoda esiin.

Edited by Ella

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olemme olleet kaksi vuotta naimisissa kumpikin omilla nimillämme. Olen joskus miettinyt, että jos listaisin niitä syitä, miksi halusin pitää oman nimeni (enkä edelleenkään edes harkitse miehen nimeen vaihtamista), listasta tulisi aika pitkä. :) Mutta koitetaan. Tässä siis sekaisin kaikenlaisia, vähäpätöisempiä ja turhamaisempia kuin syvällisempiäkin syitä.

- en pidä tavasta, että nainen ottaa miehen nimen. Mielestäni ei saisi nykypäivänä enää olla oletusarvona, että naisen nimi muuttuu. Ehkä mulla on jonkinlainen halu näpäyttää niitä, jotka kenties olettavat nimeni muuttuneen ja halu olla myös itse se muutos, jonka toivon yhteiskunnassa tapahtuvan.

- erinimisyys symbolisoi mielestäni tasa-arvoista suhdetta. Toki avioliitto, jossa jompikumpi on vaihtanut nimensä, voi olla vaikka kuinka tasa-arvoinen, mutta mielestäni juuri erinimisyys symbolisoi sitä hienolla tavalla. Avioliiton tai rakkauden tarkoituksena ei saa olla nimen tai minkään muun keskeisen asian riistäminen kummaltakaan osapuolelta. Minusta niin naisen kuin miehenkin tulisi kelvata aviopuolisolleen ja myös tämän sukulaisille omannimisenään.

- ajokortissani on hyvä kuva minusta hehkeänä 18-vuotiaana :grin: , joten en halua vaihtaa ajokorttia.

- tykkään, että sukunimeni alkaa sillä kirjaimella millä se alkaa.

- nimeni on savolainen "aatelisnimi", jolla on paljon pidempi historia kuin esim. miehen länsisuomalaisella nimellä. Savolaisnimet kunniaan!

- haluan, että sukunimeni kertoo minun, ei aviopuolisoni juurista. Minusta on surullista, jos naisella on vaikka leimallisesti jostain tietyltä alueelta peräisin oleva nimi, joka sitten onkin hänen aviomiehensä nimi ja nainen itse on kotoisin aivan muualta. Ihmiset kyselevät, oletko kotoisin sieltä ja sieltä päin? Ja nainen vastaa, en, vaan mun mieheni on... kukaan ei "näe", mistä nainen itse on kotoisin.

- minusta on myös surullista se, miten nimenvaihto"tapa" tekee naisista nimettömiä ja juurettomia. Naisella, joka on ottanut avioliitossa miehensä nimen, ei ikään kuin ole omaa nimeä lainkaan, ts. hän ei "omista" sitä sukunimeä, jota kantaa. Nimi on "hänen miehensä nimi" ja sen lisäksi hänellä on vain "tyttönimi", joka ei ehkä enää pitkän ajan päästä tunnu omalta. Eron tai puolison kuoleman jälkeen voi olo olla hyvinkin juureton kun kontaktit siihen sukuun, jonka nimeä kantaa, saattavat katketa kokonaan. Oman nimensä säilyttämällä on ainakin aina biologinen yhteys omaan sukunimeen, vaikka ei edes olisi sukunsa kanssa tekemisissä. Avioliiton katkettua taas koko peruste nimen kantamiselle lakkaa olemasta. Mielestäni on vissi ero sillä, kantaako omalta vanhemmalta saatua nimeä vai aviopuolisolta saatua nimeä. Aivan sama, onko se nimi tullut isältä vai äidiltä: kun se on syntymässä saatu, se on oma. En siis halua osallistua tähän Naisen identiteetti roskiin -nimiseen sosiaaliseen leikkiin.

- mieheni ei ole tekemisissä isänsä suvun kanssa ja hänen sukunimensä on kuitenkin ko. suvulta peräisin. Nimeä kantaa vain tämä yksi suku eli se on hyvin harvinainen. En ole tavannut ketään ko. sukuun kuuluvista aviomiestäni lukuun ottamatta. En siis halua, että minut nimen perusteella yhdistetään jonkun suvun jäseneksi, jota en lainkaan tunne.

- mieheni ei pidä omasta sukunimestään eikä halua sen jatkuvan seuraavalle polvelle. Jos meille tulee lapsi, hän (lapsi siis) saa minun sukunimeni. Tämä on meidän molempien toive.

- säästyin nimenvaihdon vaivalta ja rahanmenolta. Rasittava ajatuskin, että olisi pitänyt uusia kaikki kortit, sähköpostiosoite ja ilmoitella sinne sun tänne. Jotta sen viitsii tehdä, pitää olla suuri (oma) halu vaihtaa nimensä, ja mulla ei siis sellaista ollut.

- olen lisäksi luonteeltani sellainen vastarannankiiski, että tämä päätös sopi mulle senkin vuoksi. Ei paljon haittaisi, vaikka joku sukulainen ei päätöstäni hyväksyisi - en mä siihen kenenkään ulkopuolisen hyväksyntää tarvitse. Tosin en ole ainakaan päin naamaa kuullut mitään negatiivista kommenttia keneltäkään.

Aliidelle sanoisin, että pidä vain oma pääsi, sinun nimestäsihän siinä on kyse, ei kenenkään niiden sukulaisten!

Minun mielestäni ainut järkevä peruste säilyttää oma nimensä on se, että tuntuu siltä. Kaikessa muussa on selittelyn makua ja asian liikaa korostamista. Nykyään saa päättää nimensä itse, eikä se tarvitse muita perusteita. Samoin asia toimii toisinkin päin. Jos nainen ottaa miehensä nimen, kaikki höpinät "nimen säilyttämisestä tuleville polville" saa minussa aikaan inho reaktion. Kukaan ei voi tänä päivänä tietää, säilyykö nimi suvussa vai ei. Nimen valinta koskee aina vain sitä ihmistä, joka valinnan tekee, ei tulevia polvia koska heilläkin on oikeus muuttaa nimensä täysi-ikäisinä. Jos haluaa miehensä nimen, senkun ottaa. Jos ei, niin ei.

Tasa-arvolla ei ole mitään tekemistä sillä, ottaako toinen toisen nimen vai ei. Jos toinen määrää, että "sinä nyt otat minun nimeni tai sitten kaksiosaisen minä en omastani tule luopumaan ja asiasta ei muuten sitten neuvotella ja meidän lapsetkin tulee olemaan muuten minun sukuni mukaan nimettyjä" tasa-arvo on silloin kaukana kaikesta. Myös mies voi olla altavastaajan asemassa ja usein tuntuu olevankin tänä päivänä. Jos mies yrittää tälläiselle feministi hurjalle selittää, että olisi se kiva jos edes harkitsisit minun nimeäni, saa mies kuulla olevansa ajasta jälkeen jäänyt sovinisti. Mehän ollaan nykyään tasa-arvoisia ja MINÄ päätän näistä asioista.

Itse otin mieheni nimen ja vain siksi, että minä halusin ottaa sen. En siksi, että se on tapa tai siksi, että mies olisi halunnut minun ottavan sen.

En olisi mennyt naimisiin miehen kanssa, joka ei kelpuuttaisi minua vanhalla nimelläni. Asia oli minun päätettävissä. Samoin oli miehen päätettävissä, olisiko hän halunnut kaksiosaisen tai jos olisi halunnut minun sukunimeni, hän varmasti olisi kertonut siitä ja asiasta olisi keskusteltu. Ei miehen sukunimi millään tavalla tee minusta juuretonta, ennemminkin se kasvattaa minun juuriani. Olen ylpeä tyttönimestäni ja olen ylpeä mieheni nimestä. Molemmat kertovat oman tarinansa meidän sukujen historioista. Kun esittelen itseni uusille ihmisille ja kuulevat minun olevan naimisissa, kyllä se tyttönimikin jossain vaiheessa tulee esille. Ja se on edelleen minun nimeni, ei sitä kukaan ole ottanut pois. Se ei ole vain käytössä tällä hetkellä.

Korostan lopuksi vielä, että en dissaa kenenkään halua säilyttää oman nimensä tai sitä, että joku säilyttää nimensä. Dissaan turhia selittelyjä ja itsensä korostamista, avioliittossa kun on kaksi ihmistä ja molemmat ovat yhtä tärkeitä.

Tässä ketjussa oli kai tarkoitus valottaa niitä syitä, miksi joku on pitänyt nimensä, ei niitä syitä, miksi joku on ottanut miehensä nimen, tai mitkä ovat jonkun nimensä vaihtaneen mielestä toisille soveliaita syitä pitää nimensä ja mitkä eivät. Onhan se ihan selvää, että jos on itse päätynyt eri ratkaisuun, näkee toisten ratkaisut vähemmän järkevinä ja syytkin varmasti huonoina.

Täältä löytyy ainakin yksi ketju aiheelle "miksi otit miehesi nimen", joten eikö tuota vieras johkun kommenttia olisi voinut kirjoittaa sinne?

Luetaanpa teksti kunnolla, jookos. Ihmettelin joidenkin ihmisten perusteluja oman nimen pitämisestä, ei nimen pitämistä. Samoin ihmettelin joidenkin perusteita vaihtaa nimensä, ei nimen vaihtamista. Eikö tässä keskutelussa juuri puhuta syistä? Se, että vaihdoin oman nimeni oli vain huomio, en mielestäni perustellut sitä muuten, kuin sillä, että halusin vaihtaa sen.

^Et niinkään ihmetellyt mielestäni niitä muiden syitä vaan tulit ulkopuolisena julistamaan, mikä on ainoa "järkevä" syy oman nimensä pitämiseen ja mitkä syyt ovat vääriä ja paheksuttavia eli tulit arvostelemaan. Huvittavaa sinänsä, että tämä mielipiteesi heijastelee aika vahvasti perinteisiä sukupuoliroolikäsityksiä. Naisen tulee toki olla vaatimaton eikä missään nimessä arvostaa itseään. Naisen tulee myös tehdä päätöksensä vain tunneimpulssiensa pohjalta, erittelemättä ja analysoimatta niitä sen kummemmin, eikä ainakaan yhdistää perusteluihinsa mitään yhteiskunnallisia tai itsensä arvostamiseen liittyviä näkökohtia. Jep jep.

Lisäksi sellaista syytä kuin "se vain tuntui hyvältä" ei oikeastaan olekaan vaan aina on niitä taustatekijöitä, oikeita syitä, minkä vuoksi jonkin valinnan tekeminen tuntuu hyvältä ja oikealta ja niitä tässä ketjussa on kai tarkoitus tuoda esiin.

Kai mielipiteensä saa silti sanoa, vaikka se eroaakin muista? Tekeekö se, että olen itse tullut eri lopputulokseen minusta ulkopuolisen? Olen minäkin pähkäillyt sukunimen kanssa naimisiin mennessä. Mielestäni syyt, jotka ovat mielestäsi painavia oman nimen säilyttämiseen, ovat heppoisia. Niihin verrattuna se, että musta tuntuu siltä, on järkevämpi.

Sanoit, että nykypäivänä on oletusarvo, että nainen ottaa miehen nimen. Väitän vastaan. Vaikka on yleisempää, että naisen nimi muuttuu, se ei ole oletusarvo. Et pysty näpäyttämään ketään säilyttämällä oman nimesi. Muutos on jo tapahtunut yhteiskunnassa. Minusta kuulostaa siltä, että haluaisit nimen säilyvän automaattisesti entisellään.

Tasa-arvoa on valinnan vapaus, ei oman nimensä säilyttäminen sinänsä.

Vanhan valokuvan ajokortista saa itselleen jos sen haluaa. Minä ainakin sain.

Se, että sukunimesi alkaa kirjaimella, josta pidät on kiva juttu.

Tyttönimi tulee yleensä jossain vaiheessa esiin. Jos ihmisiä kiinnostavat juuresi, pystyt kertomaan niistä. Itse en edes tiedä, mitä "aatelinen" savolaisnimi tarkoittaa, eli nimesi ei kerro kaikille automaattisesti juuristasi ja siitä mistä olet kotoisin. Sen pystyt kertomaan vain sinä itse.

Identiteetti ongelman ymmärrän. Mutta se menee taas mielestäni tähän musta tuntuu-kategoriaan. Tätäkään ei kannata yleistää. Ei ole automaattisesti totuus, että jokainen tuntee kadottavansa itsensä ja juurensa ja biologisen perheensä ottaessaan puolisonsa nimen. Minä ainakin kuulun vielä biologiseen perheeseeni, vaikka nimeni onkin eri. Kuulun myös meidän kahden muodostamaan perheeseen ja onnekseni voin sanoa, että tunnen kuuluvani myös mieheni biologiseen perheeseen. Jos olisin säilyttänyt tyttönimeni, asian laita olisi samoin. Se, että ette ole tekemisissä miehesi suvun kanssa on vain surullista. Tämä asia ei tee miehesi sukunimestä sinun sukunimeäsi huononpaa vaihtoehtoa.

Jos miehesi ei pidä omasta nimestään, miksi hän säilytti sen?

Ainut asia, mikä maksoi oli ajokortti. Passia saa käyttää sen voimassaoloajan loppuun, kunhan muistaa varata matkat samalla nimellä. Kaikki muut muutokseni meni aika automaattisesti maistraatin kautta.

Oletko vastarannankiiski, koska säilytit nimesi? Et, olet vastarannankiiski dissatessasi vain dissaamisen vuoksi.

Miksi otin mieheni nimen? Haluat perustelut, vastaan edelleen, koska minusta tuntui siltä. Koska minulla on oikeus siihen. En tarvitse muita perusteluja ja toivoisin, ettet sinäkään tarvitsisi muita nimesi säilyttämiseen. Se on nykyaikaa ja tasa-arvoa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Johku: Tässäkin ketjussa mainitut syyt säilyttää oma sukunimi ovat kuitenkin todellisia. Vai tarkoitatko sitä, että nyky-yhteiskunnassa ei pitäisi enää tulla sellaista tilannetta, että nimivalintaansa joutuu perustelemaan? Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että noinhan sen pitäisi olla. Se olisi ihannetilanne.

Minusta oman sukunimen pitäminen on vieläkin, nyt vuonna 2011, tietynlainen kannanotto naiselta, koska yhä edelleen nimenvaihtovelvollisuus tuntuu kaatuvan naisten harteille - katso vaikka sukunimitilastoja. Tai lue tämän foorumin keskusteluita, joissa kirjoitetaan muun muassa seuraavaa: "- - eikä mies olisi ikinä suostunut vaihtamaan nimeään vaikka mun nimeni olisi ollut Mannerheim", "Otan miehen nimen, haluan että meillä on sama sukunimi ja minun ei 'kelvannut', niin otan sitten hänen", "Otan miehen nimen. Ensin meinasin pitää oman nimeni ja lapset olisivat saaneet minun sukunimeni. Miehen nimeen päädyin, koska pitäähän perheellä sittenkin olla sama sukunimi" ja "Minä otan miehen nimen, koska mielestäni niin sen pitää mennä! Harmittaa silti kovasti luopua omastani, sillä samaa sukunimeä kantaa Suomessa vain 200 henkilöä. Miehen nimi on yleinen - - ".

Uskallan myös väittää, että jos oikein pengot ajatuksiasi ja sielusi sopukoita, löydät jonkin SYYN, joka aiheutti sinussa sen tunteen, että halusit ottaa miehesi sukunimen. En ihan noin vain suostu nielemään selitystä, että sille tunteelle ei olisi mitään syytä. Kai sille oli edes jokin järkisyy, kuten että yhteinen sukunimi on helpompi? Tai esteettinen - miehen nimi on kivempi? Tai vaikka että olit vain aina ajatellut ottavasi miehen nimen tai että kaipasit vaihtelua? Entä mikä tunne miehellesi tuli? Mistä se johtui?

Valitettavasti oman nimen pitäminen on melko uutta Suomessa - nykyinen nimilaki tuli voimaan vasta vuonna 1985. Se aika ei loppujen lopuksi ole kovin kaukana. Ihmisillä on yhä ihan vääriä käsityksiä esimerkiksi siitä, voiko lapselle antaa äidin sukunimen.

Peace & Love

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä en ihan taida ymmärtäää Johkun pointtia. Tai siis sitä, että miten voi ihan vaan tuntua siltä, että pitää oman nimensä, tai tuntua siltä, että ottaa miehen nimen? Ymmärrän kyllä sen, että tuntuu siltä että HALUAA mieluummin pitää nimensä, tai tuntuu siltä, että HALUAA mieluummin ottaa miehen nimen. Jos kyse on tästä, niin minun mielessäni haluamiselle on usein jonkinlaisia syitä. Nämä syyt sitten vaikuttavat lopputulokseen, eikä mikään niistä ole vähemmän arvokas. Tottakai voi olla kyse turhamaisistakin asioista, mutta jollain tasolla nekin asiat voivat tuntua tärkeiltä, eikä niitä pidä väheksyä. Siitä olemme samaa mieltä, että asiaa ei pitäisi joutua perustelemaan millään muulla tavalla kuin sillä, että "minä halusin" tai "me halusimme". Mutta siitä ei tässä keskustelussa liene alunperin kyse.

Palatakseni itse aiheeseen, minä aion säilyttää oman nimeni. Miehellä on vielä mietinnässä se, että pitääkö myös omansa, vai ottaako minun sukunimeni. Minä en välttämättä haluaisi pitää omaa sukunimeäni, mutta vielä vähemmän tahdon mieheni sukunimen. Miehellä on pieni suku, ja toki heille olisi varmaan tärkeää, että sukunimi jatkuisi eteenpäin. Kuten aloittaja, minäkään en tunne yhteenkuuluvuutta tähän pieneen sukuun, joten tuntuisi liian oudolta ottaa heidän sukunimensä. Lisäksi oma nimeni yhdistettynä miehen sukunimeen olisi hirvitys, oikea r-vikaisen painajainen. Protestoin myös hieman sitä vastaan, että naisen sukunimen vaihtaminen on yleensä ok (ja oletettuakin), ja miehen sukunimen vaihtaminen sitten taas enemmän loukkaus omalle suvulle. Tämä saattaa monissa tapauksissa hidastaa/estää miehen nimen vaihtoa. Haluaisimmekin olla mukana tekemässä tavasta yleisempää ja "hyväksyttävämpää", jotta aina seuraavien olisi se helpompi toteuttaa ilman suurta mielipahaa. Minulle siis ei ole tärkeää itseni korostaminen (enkä sitä ole huomannut muidenkaan kohdalla tässä ketjussa), vaan ehkä sitten muutoksen korostaminen, jos jotain asiaa on pakko korostaa. Pääasiassa tässä kuitenkin on kyse vain nimestä, ja sen tuomista fiiliksistä.

edit. Tulikin edellisen kanssa samaa asiaa näköjään samalla :)

Edited by tammityttö

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä olen kyllä samoilla linjoilla Johkun kanssa. Nykyisellään - ainakaan niissä ympyröissä, joissa itse pyörin - ei kyllä todellakaan ole mikään kannanotto tai raflaava peliliike olla vaihtamatta nimeään, minusta jopa päinvastoin. Suuri osa tuntemistani naisista (työ-, sukulais- ja kaveripiireissä) ei ole vaihtanut nimeään. Yhtä suuri (tai hieman vähemmän) on vaihtanut, ja tiedän myös pari miestä, jotka ovat vaihtaneet omansa. Maailma on muuttunut, ja olen samaa mieltä siitä, että valinnanvapaus on se tasa-arvon määrittelijä, ei se, kuka nimensä vaihtaa (jos vaihtaa).

Henkilökohtaisesti olen saanut kyllä todella paljon ihmettelyä ja jopa vastaväitteitä omaa tulevaa nimenvaihtoani kohtaan, monilta useammanikäisiltä ihmisiltä. Mua on dissattu niillä itsenäisyyden menetyksen ja alistumisen perusteilla, ja vedottu siihen ettei nykyään enää tarvitse. Hohhoijaa, mun näkökulmasta tuo juna on mennyt jo. Mun mieskin oli todella yllättynyt (ei ollut edes kysynyt minulta tätä), mutta se ei sentään alkanut arvostelemaan. :grin:

Tämän nykyilmiön takia tähänkin ketjuun saattaa kertyä vähän provosoituneita kommentteja nimensä vaihtaneilta/vaihtavilta. Vituttaahan se, kun jotkut liittävät vanhentuneita ajatustapoja ("miehen omaisuutta") omiin käytännön ratkaisuihin.

Lumen likes this

Share this post


Link to post
Share on other sites

Johku: Tässäkin ketjussa mainitut syyt säilyttää oma sukunimi ovat kuitenkin todellisia. Vai tarkoitatko sitä, että nyky-yhteiskunnassa ei pitäisi enää tulla sellaista tilannetta, että nimivalintaansa joutuu perustelemaan? Siitä olen kanssasi samaa mieltä, että noinhan sen pitäisi olla. Se olisi ihannetilanne.

Minusta oman sukunimen pitäminen on vieläkin, nyt vuonna 2011, tietynlainen kannanotto naiselta, koska yhä edelleen nimenvaihtovelvollisuus tuntuu kaatuvan naisten harteille - katso vaikka sukunimitilastoja. Tai lue tämän foorumin keskusteluita, joissa kirjoitetaan muun muassa seuraavaa: "- - eikä mies olisi ikinä suostunut vaihtamaan nimeään vaikka mun nimeni olisi ollut Mannerheim", "Otan miehen nimen, haluan että meillä on sama sukunimi ja minun ei 'kelvannut', niin otan sitten hänen", "Otan miehen nimen. Ensin meinasin pitää oman nimeni ja lapset olisivat saaneet minun sukunimeni. Miehen nimeen päädyin, koska pitäähän perheellä sittenkin olla sama sukunimi" ja "Minä otan miehen nimen, koska mielestäni niin sen pitää mennä! Harmittaa silti kovasti luopua omastani, sillä samaa sukunimeä kantaa Suomessa vain 200 henkilöä. Miehen nimi on yleinen - - ".

Uskallan myös väittää, että jos oikein pengot ajatuksiasi ja sielusi sopukoita, löydät jonkin SYYN, joka aiheutti sinussa sen tunteen, että halusit ottaa miehesi sukunimen. En ihan noin vain suostu nielemään selitystä, että sille tunteelle ei olisi mitään syytä. Kai sille oli edes jokin järkisyy, kuten että yhteinen sukunimi on helpompi? Tai esteettinen - miehen nimi on kivempi? Tai vaikka että olit vain aina ajatellut ottavasi miehen nimen tai että kaipasit vaihtelua? Entä mikä tunne miehellesi tuli? Mistä se johtui?

Valitettavasti oman nimen pitäminen on melko uutta Suomessa - nykyinen nimilaki tuli voimaan vasta vuonna 1985. Se aika ei loppujen lopuksi ole kovin kaukana. Ihmisillä on yhä ihan vääriä käsityksiä esimerkiksi siitä, voiko lapselle antaa äidin sukunimen.

Peace & Love

Niinkuin sanoin aikaisemminkin, en olisi mennyt naimisiin miehen kanssa, joka olisi vaatinut minulta nimen vaihtoa. Se oli minun henkilökohtainen ratkaisuni. Joku ajattelee nyt, niin varmaan. Jos rakastaa ja haluaa naimisiin suostuu mihin vaan toinen vaatii. Minulla näin ei ollut. Rakastuin mieheen, joka arvostaa minua ja mielipiteitäni. Sama toisin päin. Minä rakastan ja arvostan miestäni ja hänen mielipiteitään. Kumpikaan ei vaadi toiselta mitään, mitä ei itseltä vaadi. Kuulostaapa kliseiseltä... Itse asiassa mies olisi halunnut minulle kaksiosaisen sukunimen. Minulle se oli itsestään selvää, että se on joko tai.

Ennen kuin tapasin mieheni, olin sitä mieltä, että pidän omani. Aivan kuin Ellalla, minun suvullani on historia. Mutta niin on mieheni suvullakin. Tämän tajutessani se peruste hävisi. Historiat ovat erilaiset, mutta saman arvoiset. Siksi minua ärsyttää nämä minun sukuni on parempi kuin sinun sukusi- asetelmat. Tai minun sukuni on harvinaisempi, tai käännettynä mieheni sukunimi on harvinaisempi jne. Jokaiselle syylle löytyy aina vasta argumentti. Loppujen lopuksi, kyse on siitä, miltä minusta tuntuu. Yllätyin, kun huomasin, ettei ajatus ole ahdistava. Ja tajusin, etten menetä mitään vaihtaessa nimeni.

Mä olen kyllä samoilla linjoilla Johkun kanssa. Nykyisellään - ainakaan niissä ympyröissä, joissa itse pyörin - ei kyllä todellakaan ole mikään kannanotto tai raflaava peliliike olla vaihtamatta nimeään, minusta jopa päinvastoin. Suuri osa tuntemistani naisista (työ-, sukulais- ja kaveripiireissä) ei ole vaihtanut nimeään. Yhtä suuri (tai hieman vähemmän) on vaihtanut, ja tiedän myös pari miestä, jotka ovat vaihtaneet omansa. Maailma on muuttunut, ja olen samaa mieltä siitä, että valinnanvapaus on se tasa-arvon määrittelijä, ei se, kuka nimensä vaihtaa (jos vaihtaa).

Henkilökohtaisesti olen saanut kyllä todella paljon ihmettelyä ja jopa vastaväitteitä omaa tulevaa nimenvaihtoani kohtaan, monilta useammanikäisiltä ihmisiltä. Mua on dissattu niillä itsenäisyyden menetyksen ja alistumisen perusteilla, ja vedottu siihen ettei nykyään enää tarvitse. Hohhoijaa, mun näkökulmasta tuo juna on mennyt jo. Mun mieskin oli todella yllättynyt (ei ollut edes kysynyt minulta tätä), mutta se ei sentään alkanut arvostelemaan. :grin:

Tämän nykyilmiön takia tähänkin ketjuun saattaa kertyä vähän provosoituneita kommentteja nimensä vaihtaneilta/vaihtavilta. Vituttaahan se, kun jotkut liittävät vanhentuneita ajatustapoja ("miehen omaisuutta") omiin käytännön ratkaisuihin.

Juuri näin! Komppaan ihan täysillä! On todella ärsyttävää kuulla olevansa nyrkin ja hellan välissä ihmisiltä, jotka eivät tiedä suhteestasi yhtään mitään.

Ja lopuksi. Ymmärrän teitä, jotka pitävät oman nimensä, todella hyvin. Ratkaisu suuntaan tai toiseen ei ole helppo ja jokaisella on syynsä. Mutta olkaa kilttejä ja olkaa rehellisiä itsellenne ja miehellenne. Toisen suvun lyttääminen ja tasa-arvon vääristäminen ovat todella huonoja syitä ja ne kertovat enemmän rumaa teistä, kuin puolisoistanne ja heidän suvustaan. Ja Ella, tämä viimeinen kappale ei ole kohdistettu sinua kohtaan. Provosoiduin tekstistäsi, mutta tiedän ettet tarkoita sitä tässä mielessä.

Lumen likes this

Share this post


Link to post
Share on other sites

Perinteinen tapa oli, että vaimo säilytti avioliitossa oman sukunimensä. Käytäntö muuttui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Laissa tämä säädettiin vasta 1929 ja silloinkin jätettiin mahdollisuus kaksiosaiseen sukunimeen naisella. Laki muuttui 1986 siten, että puolisot saattoivat ottaa yhteisen nimen, pitää omat sukunimensä tai jompi kumpi puolisoista saattoi ottaa yhdistelmänimen.

Eli, ole perinteinen ja säilytä nimesi.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Ja lopuksi. Ymmärrän teitä, jotka pitävät oman nimensä, todella hyvin. Ratkaisu suuntaan tai toiseen ei ole helppo ja jokaisella on syynsä. Mutta olkaa kilttejä ja olkaa rehellisiä itsellenne ja miehellenne. Toisen suvun lyttääminen ja tasa-arvon vääristäminen ovat todella huonoja syitä ja ne kertovat enemmän rumaa teistä, kuin puolisoistanne ja heidän suvustaan. Ja Ella, tämä viimeinen kappale ei ole kohdistettu sinua kohtaan. Provosoiduin tekstistäsi, mutta tiedän ettet tarkoita sitä tässä mielessä.

Hohhoijaa - taisitpa todella provosoituakin tekstistäni kun syydät noin älyttömiä väitteitä. Tässä ketjussa kukaan ei ole lytännyt miehensä sukua, koko tulkinta on vain omaa mielikuvitustasi. Kun olin alun perin kirjoittanut oman viestini, jossa selostin nimen pitämisen syitä, myös mieheni luki tekstin ja piti syitäni fiksuina ja hyvinä. Ei kai nyt kenellekään miehelle voi olla lyttäämistä se, että nainen pitää omasta nimestään ja haluaa säilyttää sen? Tai että ei halua ottaa miehen nimeä, jos ei pidä siitä tai ei halua liittyä sukuun, jota ei tunne? Nämä ovat täysin valideja syitä enkä voi ymmärtää, miksi Johku suhtaudut niihin niin vihamielisesti. Ja lopultakin, omalla kohdallani nämä eivät edes ole varsinaisia syitä säilyttää nimeni, koska olisin pitänyt nimeni joka tapauksessa, oli mieheni nimi tai suku millainen hyvänsä, koska se, yllätys yllätys, tuntuu minusta ainoalta ja oikealta ratkaisulta. Olin sitä mieltä jo ennen nykyisen mieheni tapaamista. Lähdin tähän ketjuun listaamaan erilaisia, pinnallisempia kuin syvällisempiäkin syitä, lähinnä huvikseni, ja myös koska halusin analysoida niitä asioita, joiden vuoksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu.

Suvun historiasta. Tottakai miehen suvulla on historia siinä missä minunkin, mutta ei se mitenkään velvoita mua ottamaan hänen nimeään saati millään tavalla vähennä mun sukuni historian arvoa = ei todellaakaan pyyhi ko. perustelua pois. Myöskään se, että pidän nimeni, ei vähennä mieheni suvun historian arvoa, koska eihän mun nimeni säilyminen ole mitenkään miehen suvulta pois! Mieheni on myöskin pitänyt oman nimensä, joten tilanne on täysin symmetrinen. Et taida olla ymmärtänyt näkökantojani ollenkaan. Miehen suvun historia näkyy hänen nimessään ja mun nimessäni näkyy mun sukuni historia. Tasa-arvoisempaa kuin että vain toisen historia on näkyvillä. Ja joo, kyllä sitä "tyttönimeä" voi aina tuoda esiin ja selittää, mutta minä en halua sellaiseen ryhtyä, vaan haluan, että oma nimeni on minulla jatkuvasti käytössä. Yksinkertaista.

Mitä tulee vielä turhamaisuuteen nimiasioissa: Aika moni nainen myös vaihtaa nimeään turhamaisista syistä, koska he ajattelevat, että on hienoa olla "Rouva Miehennimi". Haaveillaan myös siitä, että oma sosiaalinen status siitä kohoaa, kun ollaan Rouva Miehennimiä. Eikö se ole turhamaista ja oman minän korostamista? Kysehän on ihan siitä, millaisia merkityksiä ja arvoja mihinkin valintaan liittää.

Kysyt vielä, Johku, miksi mieheni piti nimensä, vaikka ei pidä siitä. En tiedä oliko tämä retorinen kysymys, mutta vastaan silti niin hyvin kuin pystyn - mies itse on tällä hetkellä yövuorossa. Hänellä taisivat vaikuttaa eniten käytännön syyt. Hänet tunnetaan omalla nimellään ja olisi ollut kovin työlästä vaihtaa. Hän ei varmasti myöskään osaa kuvitella itseään esim. minunnimisenäni, yhtä vähän kuin minäkään itseäni hänennimisenään. Ei hän taida pitää minun nimestäni sen enempää kuin minäkään hänen - meidän kummankaan nimet eivät ole erityisen kauniita. Tämä on mulle täysin OK. Olen joskus ehdottanut, että hän ottaisi itselleen äitinsä sukunimen, koska olemme aika paljon tekemisissä anopin ja hänen sukunsa kanssa. Mies ei viitsinyt tähänkään ryhtyä, koska on jo "tottunut" nimeensä. Itse asiassa olisikin mielenkiintoista saada tänne miesten syitä sille, miksi ovat säilyttäneet nimensä. :)

Edited by Ella

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mutta olkaa kilttejä ja olkaa rehellisiä itsellenne ja miehellenne. Toisen suvun lyttääminen ja tasa-arvon vääristäminen ovat todella huonoja syitä ja ne kertovat enemmän rumaa teistä, kuin puolisoistanne ja heidän suvustaan.

Aijaa? Mielenkiintoinen näkemys. Mihin tämä muuten liittyi?

Tilastojen valossa lienee kuitenkin jonkinlainen harvinaisuus, että lähipiiristä löytyy enemmän oman nimensä pitäneitä naisia, saati miehiä, jotka ovat ottaneet naisen nimen, joten se huomioon ottaen näiden ketjussa esitettyjen selitysten pitäisi olla hieman paremmin ymmärrettävissä.

Esimerkiksi minä tunnen tasan yhden naisen, joka on pitänyt oman sukunimensä ja 0 sellaista miestä, jotka ovat valinneet naisen nimen.

Tämä topic lienee kuitenkin väärä paikka puolustella sitä, miksi itse haluaa ottaa miehen nimen. Todennäköisesti kuitenkin tänne vastanneiden "tasa-arvon vuoksi" oman nimensä pitäneiden lähipiiristä löytyy enemmän niitä ihmisiä, joiden mielestä miehen sukunimi on ykkösvaihtoehto. Ei kai kukaan sellainen, kenen lähipiirissä sukunimi on jo "tasa-arvon asia", koittaisikaan vaikuttaa asiaan? Mitä hyötyä siitä edes olisi?

Edited by tammityttö

Share this post


Link to post
Share on other sites
Ja lopuksi. Ymmärrän teitä, jotka pitävät oman nimensä, todella hyvin. Ratkaisu suuntaan tai toiseen ei ole helppo ja jokaisella on syynsä. Mutta olkaa kilttejä ja olkaa rehellisiä itsellenne ja miehellenne. Toisen suvun lyttääminen ja tasa-arvon vääristäminen ovat todella huonoja syitä ja ne kertovat enemmän rumaa teistä, kuin puolisoistanne ja heidän suvustaan. Ja Ella, tämä viimeinen kappale ei ole kohdistettu sinua kohtaan. Provosoiduin tekstistäsi, mutta tiedän ettet tarkoita sitä tässä mielessä.

Hohhoijaa - taisitpa todella provosoituakin tekstistäni kun syydät noin älyttömiä väitteitä. Tässä ketjussa kukaan ei ole lytännyt miehensä sukua, koko tulkinta on vain omaa mielikuvitustasi. Kun olin alun perin kirjoittanut oman viestini, jossa selostin nimen pitämisen syitä, myös mieheni luki tekstin ja piti syitäni fiksuina ja hyvinä. Ei kai nyt kenellekään miehelle voi olla lyttäämistä se, että nainen pitää omasta nimestään ja haluaa säilyttää sen? Tai että ei halua ottaa miehen nimeä, jos ei pidä siitä tai ei halua liittyä sukuun, jota ei tunne? Nämä ovat täysin valideja syitä enkä voi ymmärtää, miksi Johku suhtaudut niihin niin vihamielisesti. Ja lopultakin, omalla kohdallani nämä eivät edes ole varsinaisia syitä säilyttää nimeni, koska olisin pitänyt nimeni joka tapauksessa, oli mieheni nimi tai suku millainen hyvänsä, koska se, yllätys yllätys, tuntuu minusta ainoalta ja oikealta ratkaisulta. Olin sitä mieltä jo ennen nykyisen mieheni tapaamista. Lähdin tähän ketjuun listaamaan erilaisia, pinnallisempia kuin syvällisempiäkin syitä, lähinnä huvikseni, ja myös koska halusin analysoida niitä asioita, joiden vuoksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu.

Suvun historiasta. Tottakai miehen suvulla on historia siinä missä minunkin, mutta ei se mitenkään velvoita mua ottamaan hänen nimeään saati millään tavalla vähennä mun sukuni historian arvoa = ei todellaakaan pyyhi ko. perustelua pois. Myöskään se, että pidän nimeni, ei vähennä mieheni suvun historian arvoa, koska eihän mun nimeni säilyminen ole mitenkään miehen suvulta pois! Mieheni on myöskin pitänyt oman nimensä, joten tilanne on täysin symmetrinen. Et taida olla ymmärtänyt näkökantojani ollenkaan. Miehen suvun historia näkyy hänen nimessään ja mun nimessäni näkyy mun sukuni historia. Tasa-arvoisempaa kuin että vain toisen historia on näkyvillä. Ja joo, kyllä sitä "tyttönimeä" voi aina tuoda esiin ja selittää, mutta minä en halua sellaiseen ryhtyä, vaan haluan, että oma nimeni on minulla jatkuvasti käytössä. Yksinkertaista.

Ella, olen kanssasi harvinaisen samaa mieltä.

En ymmärrä ollenkaan, mistä sinä Johku päättelit, että me lyttäämme miehemme suvun, kun emme halua vaihtaa nimeämme - osoita minulle kohta, jossa olen sen tehnyt. :rolleyes: Samahan pätee tuon logiikan mukaan sitten myös päinvastoin: miehemme lyttäävät meidän sukumme, kun eivät halunneet vaihtaa nimeään.

Ja edelleen, Johku, kirjoitit: "Ennen kuin tapasin mieheni, olin sitä mieltä, että pidän omani. Aivan kuin Ellalla, minun suvullani on historia. Mutta niin on mieheni suvullakin." Tuon mukaan syy nimesi vaihtamiselle oli se, että tajusit, että miehesikin suvulla on historia. Näetkös, kyllähän se syy sieltä löytyi, kun vähän kaivettiin. ;) Kyllä sinulla on oikeus perustella nimenvaihtoasi tuolla, ei minulla ole mitään sitä vastaan.

Tuolla aiemmin joku kommentoi, että ennen vanhaa nimilakia naiset eivät olisi yleisesti vaihtaneet sukunimeään. En tiedä tarkkoja tilastoja, mutta huomauttaisin, että vielä 1900-luvun alussa Suomessa oli paljon ihmisiä, joilla ei ollut lainkaan sukunimeä. Vasta 1920-luvun nimilaki pakotti kaikki ottamaan sellaisen. Oma sukupuuni on tästä melko harvinainen poikkeus, sieltä löytyy sukunimiä yli 500 vuoden takaa. Siitä myös ilmenee, että naiset ovat avioituessaan ottaneet miehensä sukunimen, jonka myös lapset ovat saaneet. Taidan uskoa, että miehen nimen ottaminen oli - siis niiden keskuudessa, joilla ylipäänsä oli sukunimi - yleinen tapa myös ennen 1920-luvun nimilakia. Mutta jos jollakulla on tilastoja, jotka kertovat muuta, niin minulle saa niistä mieluusti vinkata.

Toivottavasti keskustelu ei harhaudu enää enempää sivuraiteille. Eli arvon naiset: listatkaa tänne syitä, joiden vuoksi halusitte pitää oman nimenne.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Toisaaltaan, miksi juuri naiset ovat kautta historian luopuneet nimestään? Mikä tekee miehen nimestä arvokkaamman?

Meidät vihitään ensi kesänä, enkä todellakaan tiedä, että vaihdanko nimeäni vai en. Toisaaltaan en halua luopua nimestäni, koska se on minun omani. Toisaaltaan nimeni muistuttaa minua kimurantista isäsuhteestani. Lisäksi muistan sen ikuisesti, kun isoäitini aikoinaan sanoi, ettei olisi halunnut luopua nimestään, mutta siihen aikaan oli pakko. Isoäidillä oli kaunis ja harvinainen sukunimi, jonka hän joutui vaihtamaan puolisonsa eli isoisäni nimeen, joka on yleinen - tyyliltään sanotaanko nyt että Suomalainen. Jos vaihtaisin sukunimeni Suomalainen mieheni sukunimeen, minusta tulisi Ruotsalainen (ei nyt oikeasti tämä, mutta samaa sarjaa). Sukunimiemme samankaltaisuuden vuoksi yhdistelmänimeä en edes harkitse.

Itse tunnen 2 pariskuntaa, jossa sukunimeksi on valittu naisen sukunimi. Molemmat nimet ovat harvinaisia, lisäksi toisen sulhasen sukunimi oli hänen oletetun isänsä (isyydestä ei varmuutta ja isäkandidaattikin oli kohdellut sulhasta huonosti), joten sekin osaltaan auttoi nimen vaihtamisessa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Ennen vanhaan sukunimi löytyi ns. säätyläisperheiltä (aatelisto, papisto, käsityöläiset, kauppiaat). Talonpojilla sukunimet olivat harvinaisempia, mutta niitäkin löytyi. Jos naimisiin menevällä parilta löytyi kummaltakin sukunimi, niin naisen ja miehen arvoasema on määrännyt ennen avioliittolakia perheen sukunimen. Käytännössä mies oli yleensä se korkea arvoisempi tai ainakin katsottiin hieman kieroon, jos nainen oli korkea arvoisempi. Yleensä nämä liitot olivat myös perheiden kesken sovittuja asioita, eivät rakkausliittoja. Ja arvoasemalla ei nyt tarkoiteta vain aatelisarvoja vaan kaikkia "titteleitä".

Käytännön esimerkki omasta suvustani. Minun suvustani löytyy paljon lasimestareita. Alunperin sukuni on tullut saksasta 1700-luvulla tänne. Asettunut paikallisen lasiteollisuuden lähteille. Sukunimeni on säilynyt siitä ajasta nykypäivään. Siihen aikaan lasimestarin tytär meni naimisiiin lasimestarin pojan kanssa (ei oman veljensä sentään :girl_haha: ) . Jos lasimestarin pojasta itsestään ei ennen avioliittoa ollut tullut mestaria, vaan tämä oli pelkkä kisälli, perheelle tuli silloin naisen sukunimi. Tytär sai ratsastaa isänsä asemalla. Käytännössä näin ei tietenkään yleensä ollut, vaan poika meni naimisiin vasta saatuaan mestarin arvon. Jos taas poika ei koskaan saanut mestarin arvoa, hän meni sitten naimisiin kisällin tyttären kanssa. Rakkaudella ei ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Sitten asiaan. Minä pidän omani juuri nimen historian vuoksi. Olen itse käsityöammatissa ja nimeni antaa työlleni painoarvoa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen tainnut vastaaviin ketjuihin vastata, mutta satuin vilkaisemaan tätä ja aloin ihmetellä oman lähipiirini takapajuisuutta. Itselläni siis on oma tyttönimeni ja miehellä oma poikanimensä (onko sille edes olemassa joku oikea nimitys...?). Kaksi vuotta olemme olleet naimisissa ja silloin kaksi vuotta sitten syinä oman nimeni pitämiseen olivat:

1) Oman nimeni harvinaisuus suhteessa miehen nimeen.

2) Olen aina ollut tämän niminen, en ole etunimeänikään muuttamassa.

3) En keksinyt yhtään syytä, miksi vaihtaisin nimeni.

Olin oikein tyytyväinen omaan nimeeni, enkä ajatellut, että asia olisi jonkun ongelma. Tähän mennessä olen saanut kuulla seuraavia:

- Olen itsekäs, koska pidin oman nimeni. (Lähisukulaiselta ja vielä moneen otteeseen.)

- Miehen nimi ei kelvannut minulle, vaikka mies kelpasikin. (Miehen lähisukulaiselta).

- Onpas miehelläni erikoinen nimi! Tiedänkö, mistä se on peräisin? (Työpaikalla, täyttäessäni sijaisen papereihin nimeäni häiden jälkeen. Enpä olisi ikinä uskonut kenenkään ajattelevan nimeni olevan mieheltäni saatu...)

- Mutta miehelläsihän on niin kaunis nimi! Ota vähintään yhdysnimi! Entä tulevat lapset, tuleeko nimestä sitten tappelu? (Useammalta kaverilta...)

Lisäksi ystävieni nimivalintojen kohdalla olen kuullut muutamiakin kertoja ajatuksen siitä, ettei naisen nimi ollut edes vaihtoehto tai mies vaati naista vaihtamaan oman nimensä. Ja kyllä, nämä naiset menivät näiden miesten kanssa naimisiin. Yhdessä kaveripariskunnassani mies on ottanut naisen nimen. Olen tästä kertonut muille kavereilleni ja kyllä on tullut niitä "onpa mies tossun alla" kommentteja...

Niin kauan, kuin oman nimen pitäminen aiheuttaa silmien pyörittelyä ja kysymyksiä, niin kauan täytyy ilmeisesti myös selitellä. Siksi tämä (ja muut vastaavat) ketjut ovat tarpeen. :-X

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now