Guest Pirjo

Mikä siinä on?

32 posts in this topic

Hei kanssasisaret, eli naimisiin menijät!

Haluan purkautua:

inhoan termejä/myyttejä:

-"toinen kierros" (pitääkö sinne eka kierroslaisten ehtiä sitten jossain vaiheessa?)

-"ei huntua, eikä valkoista mekkoa, jos toisen kerran naimisiin" (onko ihminen damaged goods toisella kerralla? tuskin!)

-"pienemmät häät", "turha riisuttu pois". (tämä kertoo minulle pikemminkin häpeilystä ja hyssyttelystä, pelosta, mitä muut sanovat. Toisaalta fiksua ja on niin idiootteja sukulaisia tms.etteivät hyväksy.)

Nämä kaikki ovat negatiivisia termejä. Ihan kuin toisen tai kolmannen kerran naimisiin menijöiden pitäisi häpeillä ja puvun/häitten/termien kautta julistaa toisille katumustaan ja "epäpuhtauttaan". Millä perusteella ihminen on "epäpuhdas"?

Olen 26 vuotias ja erostani on 4 vuotta. Menimme naimisiin kun olin 18 vuotta ja Luojan kiitos uskalsin erota liitosta, johon ei alunperin olisi pitänyt astua. Sitä en vain pysty sulattamaan, että miksi uudesta onnesta ei saisi nauttia? Ihan kuin ihmiseen pitäisi lätkäistä leima, jos on mennyt pieleen yhdesti. Mitä siitä? Meneehän muillakin pieleen, jos ei avioliitossa, niin jossain muussa, esim. lasten kasvatuksessa, jne. Asioita on lukemattomia.

Nyt vaan ryhtiliike uudelleen naimisiin menijät, ootte ylpeitä ja puette yllenne vaikka kaikista kirkkaimman, valkoisimman, pisimmän ja ihanimman hääpuvun ja hunnun! Näytätte niille, jotka teitä katsoo alaspäin ja toisaalta, ei enää juuri niin usein katsotakaan. Ollaan kuitenkin jo ohitettu 60 ja 70 luku. ;)

Meillä on OIKEUS nauttia, OIKEUS iloita, näytetään omalla esimerkillämme, että HÄPEILYYN ei ole mitään syytä.

:) Haleja ja voimaa jokaiselle, tällä kerralla paremmin! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vaikka itse olenkin menossa ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kertaa naimisiin, olen miettinyt ihan samoja juttuja! Kaikki toki tekevät tyylillään mutta toivottavasti tekevät just niin kuin itse haluavat, eivätkä minkään painostuksen alla.

Share this post


Link to post
Share on other sites

"Toinen kierros" täälläkin ja ei tee siitä yhtään sen häpeällisempää..itseäni joskus kyllä häiritsee ajatus että olen ollut niin TYPERÄ, astuessani edelliseen liittooni. Mutta tässä kohtaa tuntuu oikeasti oikealta ja haluan tehdä kaiken just niinkuin musta ja meistä tuntuu hyvältä..kyllä mä sen hunnunkin laitan jos se istuu pukuun ja kampaukseen. ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen saman ikäinen kuin sinä, mennyt naimisiin ja eronnut samanikäisenä. Et siis ole ainut. Häät tulossa, ja nämä on juuri niitä asioita joita olen miettinyt...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihana kuulla, että on samankaltaisesti ajattelevia! :)

Kyllä minullakin joskus meinaa ärsyttää se ensimmäinen liitto, mutta olen käsitellyt sitä liittoa monta vuotta, jolloin olen tullut tähän lopputulokseen: Saan mennä uusiin naimisiin ILOLLA. :)

On tärkeää käsitellä asiat, muuten niistä saattaa juuri puhua häpeillen. Minä en häpeä ensi vuonna astua uuteen avioliittoon. Toki se jännittää ja varmaan saattaa tulla mieleen ohikiitäviä ajatuksia tai muistoja entisestä. Mutta tavallaan se ei kuitenkaan saisi se kantava ajatus, vaan se, että aloitetaan elämä puhtaalta pöydältä ja juuri tässä valkoinen väri puvussa symboloi uutta alkua. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Myös minulla on toinen kerta ja todellakin menen uusiin naimisiin ilolla! :)

Itse olen ajatellut niin, että vaikka ensimmäinen liitto päättyi eroon, sehän on vaan pelkkää elämänkokemusta.

Kummastuttaa vaan tosiaan joidenkin ihmisten ajatusmaailma. "Ei kai sitä toisella kierroksella tarvi polttareita järjestää." Juu ei. Ei tarvi järjestää mitään muutakaan eikä tarvi tulla häihinkään jos ei tahdo ja keksii hyvän tekosyyn. On se toinen kierros vaan paha asia... (niin, mikä ihmeen KIERROS?)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyt kyllä täytyy myöntää että päädyin toisen väriseen pukuun..en siis valkoiseen, mutta syynä oli ihan se että värikkäämpi näytti paremmalta päälläni kuin vitivalkoinen. Hunnusta tuli jotenkin vieläkin tärkeämpi osa kokonaisuutta sillä se tulee olemaan todennäköisesti ainoa valkoinen osa vaatetustani..se sitten ilmaiskoot tätä uutta alkua. Jotenkin vapauttavaa tehdä asiat tällä kertaa juuri niin kuin ITSE tahdon. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toista kertaa avioituva täälläkin... Itse olen ihan samaa mieltä kannasi siitä, että ei siinä pilalle ihminen mene, jos kerran onkin naimisiin jo "erehtynyt". Ja ilman muuta uusista häistäkin saa tehdä juuri niin isot ja hienot kuin tahtoo.

Meillä homma meni tosin vähän toisinpäin, ekat häät olivat prinsessaunelmaa ja yli sata vierasta, itse en vain tuntenut oloani siellä kotoisaksi. Nyt toiset häät ovat enemmän omannäköiset, pienet ja intiimit, koska en enää koe tarvetta pitää isoja juhlia, koska ne kerran jo sain. Vaikea selittää, mutta siis aikanaan halusin prinsessahäät, nyt en toisia sellaisia haluaisikaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihana lukea teidän juttuja!

Olen itse eronnut ns. kunnollisesta miehestä ja tunnen jotenkin huonommuutta tilanteesta...itsellänikin oli nuo prinsessahäät silloin nuorempana enkä varmaan sellaisia enää järjestäisi.

Hienoa että olette löytäneet uuden kumppanin, kaikkea hyvää ja ihania häitä teille kaikille!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllähän naimisiin mennään ajatuksella "loppuelämän sitoutuminen" ja sitten kun se epäonnistuu, tulee vähän nolous. Kyseessä on kuitenkin yksi melko iso valinta elämässä.

itseäni joskus kyllä häiritsee ajatus että olen ollut niin TYPERÄ, astuessani edelliseen liittooni.

Tuossahan se tulikin. Erehtyminen siinä hävettää, siis että on tehnyt aiemmin väärän valinnan, jonka se uusi avioliitto sitten tavallaan todistaakin vääräksi. Kaikenlainen erehtyminen toki on inhimillistä ja kuuluu elämään, mutta saahan sitä morkkistella jos semmoinen tunne tulee. En usko että siinä sitä toista naimisiinmenoa hävetään, vaan nimenomaan ekaa, pieleen mennyttä.

Näin miusta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Komppaan NK:a.

Totta kai uudesta onnesta saa iloita, eikä se naimisiinmeno toisella kerralla ole noloa. Kaikki kuitenkin tekevät asiat tyylillään.

Minua vaivaannuttaa ajatus siitä, että ensimmäiset häät olivat niin mahtipontiset, jotenkin... ei-minua. Seuraavalla kerralla (kunhan nyt saamme päätettyä päivämäärän jne.) menemme kyllä kirkossa naimisiin, mutta juhlat tulevat olemaan pienimuotoiset, juuri meidän näköisemme. :)

Totta kai toista kertaa naimisiinmenevälläkin on oikeus isoihin juhliin tjsp. ja sen saa tehdä ilolla, ei siihen ole mitään sanomista kellään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse aion aivioitua toisen kerran, vaikka vannoin, että en mene kuin kerran naimisiin. Ja itseäni omalla tavallaan häiritsee se, että olen menossa toista kertaa ja jopa hävettää. Ensimmäinen kerta oli ns. järkisyistä ja silloin uskoin, että pysymme aina yhdessä, mutta kaikki muuttui aikalailla heti avioitumisen jälkeen. Omalla tavallani olen kuitenkin pitänyt huolen ja pidänkin (niin hyvässä ja pahassa, olen tukena) kiinni lupauksesta, että olen tukena ja "rakastan" (niin kuin muitakin läheisiäni) ex-miestäni, vaikka yhdessä elo ei onnistunutkaan (olisimme katuneet molemmat vanhoina). Ja toivon, että ex-mieheni löytää rinnallensa sen ihmisen, joka vartavasten hänelle on tehty, kuten nykyiseni on minulle. Ja tiedän varmaksi, että edes vanhempani eivät ole koskaan rakastaneet minua samoin tavoin, kuin mitä nykyinen mieheni minua rakastaa. Ja täytyy sanoa, että hän on opettanut minulle mitä sana "Ehdoton rakkaus" tarkoittaa.

Emme siis järjestä juhlia tai kutsu vieraita, vaikka läheisille olen kylläkertonut, että menemme naimisiin jossain vaiheessa, mutta emme juhli sitä (muiden kanssa). Tiedänkuitenkin, että mieheni haluaa "Häät" eli vähän juhlavampaa, kuin verllareissa naimisiin, vaikka ei asiaa suoraa tuo lmi, johtuen omista aika vahvoistakin mielipiteistäni, joita aikoinan olen esittänyt, siitä että menisin naimisiin toisen kerran.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toinen kerta taallakin!

Menin ensimmaisen kerran naimisiin 20-vuotiaana ja 13-vuotta sita kesti, muutuimme molemmat ihmisina tosi paljon vuosien aikana ja lopulta tuntui etta ei enaa ole hyva olla yhdessa. Mikaan ei kaduta, se oli se elaman vaihe ja nyt on toinen.

Ensimmaiset haat oli isot kirkkohaat ja vanhempien kukkarolla kaytiin useaan otteeseen. Vieraslistalta en edes tuntenut kaikkia.

Nyt vihkiminen tapahtuu juhlapaikalla ja kutsuttuina on iso joukko laheisia. Puku on edelleen valkoinen, mutta hunnusta luovuin!

Nyt tama morsian kavelee vihittavaksi paljon varmempana ja luottavaisempana. Uskon etta nyt saan ne meidan nakoiset haat!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon ens lokakuussa menossa toiseen kertaan naimisiin. Mulle ois riittänyt tällä kertaa ihan vain vaikka maistraatissa pyörähdyssä, koska mä oon ne prinsessahäät jo saanu (ja ne maksaa). Miesystävä ei kuitenkaan oo aikaisemmin ollut naimisissa, joten hän haluaa isohkot häät. Suon ne siis hälle. Kuitenkin jostain syystä mietityttää, että miten paljon mä saan hössöttää toisesta kerrasta. Ja toisaalta mua jostain syystä vähän hävettää kutsua omaa sukuani toisiin häihini (edellisistä noin 7 vuotta) ja tuntuu, että "ruinaan" heiltä uudet häälahjat. Miksi?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olen ollut kahdesti naimisissa, mutta se toinen kerta oli sellainen ehdottomasti the worst mistake of my life. Olin elämänvaiheessa jossa kaikki asiat olivat sekaisin, eikä minun todellakaan olisi pitänyt edes alkaa seurustella, saati avioitua vaan hoitaa ensin itseäni.
Liitto kestikin alle vuoden ja siitä tavallaan alkoi elämä myös oieta, koska siihen päti sanonta: " You never know how strong you are until being strong is the only choice you have".
En oikeastaan laske sitä keikkaa avioliitoksi ollenkaan muutoin kuin paperilla, tuskin muistan siinä olleenikaan.

 

Uskon yhä rakkauteen ja vasta nyt lähemmäs nelikymppisenä tuntuu, että olen kasvanut ihmisenä ja oppinut tekemään terveempiä valintoja ihmissuhteissa. Tässä nykyisessä parisuhteessani on kaikki ne elementit, joita olisin tarvinnut aina itse ja halunnut toiselle antaa, mutta joihin ei syystä ja toisestakin ollut aiemmin mahdollisuutta.
Rakastan kumppaniani syvästi ja iloisen hänestä suuresti. Ilman menneisyyden kokemuksia en usko, että minulla olisi tätä onnea.
 

Edited by hiippu

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon ens lokakuussa menossa toiseen kertaan naimisiin. Mulle ois riittänyt tällä kertaa ihan vain vaikka maistraatissa pyörähdyssä, koska mä oon ne prinsessahäät jo saanu (ja ne maksaa). Miesystävä ei kuitenkaan oo aikaisemmin ollut naimisissa, joten hän haluaa isohkot häät. Suon ne siis hälle. Kuitenkin jostain syystä mietityttää, että miten paljon mä saan hössöttää toisesta kerrasta. Ja toisaalta mua jostain syystä vähän hävettää kutsua omaa sukuani toisiin häihini (edellisistä noin 7 vuotta) ja tuntuu, että "ruinaan" heiltä uudet häälahjat. Miksi?

Mulla vähän samat fiilikset ja tilannekin, paitsi että miehenikin on ollut aiemmin naimisissa, mutta hän meni naimisiin esikoisensa ristiäisten yhteydessä eikä ole "saanut" unelmiensa häitä. No, eipä se ihminenkään ole oikea ollut ja itsellä taas, että melkein yksin ne suunnittelin, mieleisekseni, unelmahäiksi. Nyt, oikean ihmisen rinnalla ollessa, ajattelee vain, että riittää, kunhan ovat meidän näköiset. Silti haluamme "kunnon häät", polttareineen kaikkineen. Sukulaisia kutsutaan vain lähimmät, samoin ystävät, vieraita niistä tulee silti satakunta. :) Ja on tässä pieni opettelu ja totuttelu saada itsensä ajattelemaan, ettei ole syytä miettiä, mitä muut ajattelevat.. Että miksi toiset isot häät, "kunnon" hääpuku, polttarit, kallis valokuvaaja, kunnon bändi jne. :D so whaaat!? En vois kuvitellakaan, että mentäis maistraatissa naimisiin ja sit vaan kahvistelut tms.

Muistakaamme, että se on Meidän päivä, ei heidän. :)

Edited by SilverBride

Share this post


Link to post
Share on other sites

Menen myös toista kertaa naimisiin. Miehelle tämä on ensimmäinen kerta.

 

Ekat hääni vietettiin melko perinteisin menoin. Tällä kertaa menemme vain piipahtamaan maistraatissa kaksin. Mukaan tulee ainoastaan poika.

 

Kihloista emme ole kertoneet kenellekään, ilmoitamme sitten vain avioituneemme. Vähän kyllä kieltämättä jännittää sukulaisten reaktiot. Tai siis en usko, että kukaan nyt suoraan sanoo mitään ilkeää, vaikka niin ajattelisikin.

 

Odotan hääpäiväämme kovasti, sillä olen niin onnellinen ja mieheni on minulle Se Oikea. Ensimmäisistä häistäni muistan vain sen epävarman olon. Se ei todellakaan ollut elämäni onnellisin päivä. Olisin karannut alttarilta, jos olisin uskaltanut.

Aion pukeutua mustaan juhlamekkooni hääpäivänämme. Käymme valokuvauksessa ja menemme ravintolaan syömään sen jälkeen. Kotona juomme kakkukahvit ja kuohuvat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä olen menossa myös toista kertaa naimisiin. Ensimmäinen avioliittoni oli todellakin erehdys.

Näin jälkeenpäin uskon, että menin naimisiin vain yhteisen poikamme takia. Riitelimme todella paljon ennen häitä ja miettisin monta kertaa häiden perumista. Laitoin avioeron vireille 4kk häiden jälkeen. Olisi pitänyt vain uskoa sitä pientä ääntä sisälläni aikaisemmin. 

 

Kun tapasin nykyisen mieheni tiesin heti, että hän on se oikea. Tunteeni ovat aivan erilaiset ja odotan innolla häitämme ja elämäämme avioparina. Miehelleni häät ovat ensimmäiset, joten pidämme isot juhlat. En pelkää sitä mitä sukulaiseni ajattelevat, kun "taas" menen naimisiin. Uskon, että he ovat onnellisia puolestani. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oonko mä ainoa joka aattelen, että eka avioliittoni ei ollut millään tavalla hävettävä asia, virhe tai huono juttu? Me vaan kasvettiin niiin erilleen ja todettiin, että parempi etsiä onni jostakin muualta parisuhteen muodossa. Olen edelleen exäni kanssa tosi upeissa väleissä, meillä on ihana yhteinen lapsi ja exäni tanssi itse juuri toisia häitään ja toivon itse tekeväni samalla tavalla tulevaisuudessa.

Nykyisin parisuhdekäsitys on muuttunut ja ihmisten pitäisi kiriä ajatusta siitä, että parisuhteita on lyhyitä ja pitkiä ja kaikki on kokemuksena arvokkaita, vaikka ne olisivatkin virheitä.

MISSÄÄN NIMESSÄ!!! En tällä mitätöi teidän huonoja avioliittokokemuksia ja sitä tunneta, että se oli ns. virhe. Ymmärrän ettei aina onnistu ja on erilaisia elämäntilanteita. Pidän itteäni harvinaisena tapauksena ja onnekkaana.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oonko mä ainoa joka aattelen, että eka avioliittoni ei ollut millään tavalla hävettävä asia, virhe tai huono juttu? Me vaan kasvettiin niiin erilleen ja todettiin, että parempi etsiä onni jostakin muualta parisuhteen muodossa. Olen edelleen exäni kanssa tosi upeissa väleissä, meillä on ihana yhteinen lapsi ja exäni tanssi itse juuri toisia häitään ja toivon itse tekeväni samalla tavalla tulevaisuudessa.

Nykyisin parisuhdekäsitys on muuttunut ja ihmisten pitäisi kiriä ajatusta siitä, että parisuhteita on lyhyitä ja pitkiä ja kaikki on kokemuksena arvokkaita, vaikka ne olisivatkin virheitä.

MISSÄÄN NIMESSÄ!!! En tällä mitätöi teidän huonoja avioliittokokemuksia ja sitä tunneta, että se oli ns. virhe. Ymmärrän ettei aina onnistu ja on erilaisia elämäntilanteita. Pidän itteäni harvinaisena tapauksena ja onnekkaana.

 

Hieno kirjoitus. Et ole yksin. Lasteni isä oli elämäni rakkaus - kunnes oikeasti kasvettiin elämässä eri suuntiin. Tavattiin tosi nuorina, onnellisina avioiduttiin ja oltiin hulluna toisiimme. Saimme odotettuja lapsia, jotka ovat ihania. 20v myöhemmin jäljellä oli ihanat lapset, kaveruutta ja  muutama vuosi epätoivoista "yritetään vielä"-ponnistelua. Eroon ei liittynyt dramatiikkaa eikä muuta.

 

Eron jälkeen en ajatellut avioituvani uudelleen. Tässä nyt kuitenkin olen. Onnekas jo toista kertaa.

 

Jälkikirjoituksena kerrottakoon että tulemme loistavasti toimeen kaikki keskenämme. Exät, nyxät, exien  nyksät ja nyksien exät. Se on tietysti ollut alun perin myös päätös, että tappeleen ei sitten aleta.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hienoja kirjoituksia monelta kannalta.

 

Mullakin takana pitkä ja paljon hyvää sisältänyt liitto, jota en osaa enkä halua katua. Silloin 12 vuotta sitten oli isot prinsessahäät, jotka oli tarkkaan mietitty yksityiskohdiltaan. Nyt sulhasella ensimmäinen kerta ja haluan kunnioittaa hänen toiveitaan tulevien häiden suhteen. Aluksi siis oli ajatus, että pääasia, että hän saa unelmiensa häät, mullahan oli niistä jo kokemus. Hyvin pian kuitenkin huomasin suunnittelevani tulevia häitämme innolla. Makuni ei ole kauheasti muuttunut, joten isot prinssessa häät tulossa nytkin. Asioista päätetään yhdessä. Vieraiden suhteen kuitenkin haluan paikalle oikeasti läheiset ihmiset en kaukaisia sukulaisia. Tärkeää on että häät ovat meidän näköisemme ja siellä painottuvat meille tärkeät asiat. Olen onnellinen sekä rakastunut ja sen haluan näyttää kaikille.

ps. tiedän kaasoni järjestävän kunnon polttarit myös, joita innolla odotan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse pohdin samoja asioita.. Menin exän kanssa naimisiin kahden vuoden seurustelun jälkeen eräänlaisen onnenajan siivellä ja avioiduttuamme selvisi, etteivät ongelmat, joiden luultiin olleen selvitettyjä, olleetkaan. Vuoden jälkeen oltiin jo valmiit eroamaan, mutta annettiin jatkoaikaa vielä toinen vuosi sillä "mitä muutkin sanoisivat, että heti erottais"... Erosta on nyt jo yli kaksi vuotta. Yksi poikaystävä on ehtinyt olla tässä välissä ennen nykyistä, jonka kanssa ehdottomasti haluaisin jossain vaiheessa naimisiin, koska hän nyt vaan todellakin on Se.

Mulla on ollut tosi huonoa onnea miesten kanssa ja erehtynyt olen useamman kerran. Avioliitto oli pääosin ihan jees, tykkäsin olla rouvana enkä kadu naimisiinmenoa. Olisi vaan pitänyt olla siinä kohtaa viisaampi. Nyt kolmekymppisenä ehkä osaa ajatella asioita eri tavalla..

Mun ja nykyiseni suhde oli alkuun pieni järkytys mun perheelle, sillä olemme tunteneet ns. "aina", sukujuuremme ovat yhteiset. Emme keskenämme ole kuitenkaan sukua ja tämän ymmärtämisessä meni perheelläni tovi. Emme julkistaneet seurusteluamme ennenkuin saimme niinsanotusti sille ajatukselle vanhempieni "siunauksen" ja hyväksynnän. Vaihtuneet ja joskus melko lennokkaatkin mieskuvioni ovat kuitenkin aiheuttaneet itselleni jonkinlaisen häpeänviitan. Miksi minä en koskaan onnistu jne...

Nyt kun olen viimein muuttanut kaavaani ja valinnut edellisten, tyypiltään samanlaisten, miesten sijaan  ihmisen, joka todella on sielunkumppanini, haluaisin ehdottomasti sitoutua häneen vannomalla valat. Kiire ei ole, emme ole menossa naimisiin varmaan ainakaan vuoteen.. Mun puolesta voitaisiin karata naimisiin vaikka heti.

 

Pohdinkin ehkä liikaa sitä, miten lähipiiri suhtautuisi, tulisivatko edes häihin ja katsottaisiinko minua "kieroon" mikäli haluaisin itselleni ne täydelliset häät, joita en ensimmäisellä kerralla saanut (olivat pelkistetyt, mahdollisimman edukkaat, mutta mukavan rock-henkiset, hunnuttomat, leikittömät, koristeettomat, suht isot häät, joissa sattui kaikki mahdolliset kommellukset jo hääaamusta alkaen). Toisaalta jos vain karkaisimme naimisiin salaa, voisivat lähimmäiset pettyä siitäkin, ainakin miehen perhe, joka varmasti tahtoisi juhlia hänen ensimmäistä avioliittoaan (toivottavasti myös viimeistä, heh). Ystäväni tuntien, suurin osa tulisi mielellään juhlimaan, osa sanoisi varmasti myös sen negatiivisen mielipiteensä asiasta.

 

Raskas taakka kantaa. Ymmärrän, miksi sanonta "jol' onni on, se onnen kätkeköön" pitää paikkansa. Saisko täältä vähän tsemppiä, neuvoja, jotain?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Toisaalta olisi ihanaa jakaa tuo onni ja päivä rakkaiden kanssa... hmph..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Elämässä voi käydä mitä vain, mihin ei voi itse vaikuttaa. Pääasia että on itse onnellinen ja jos tuntuu siltä että haluaa mennä puolisonsa kanssa naimisiin, tekee niin. :) Välittämättä muiden mielipiteistä. :)

Edited by Eleonore

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mielenkiintoista lukea toistenkin ajatuksia ja kokemuksia aiheesta. Huomaa ettei olekaan tuntemuksiensa kanssa yksin :-)

 

Lyhyesti: menimme exäni kanssa naimisiin kesällä 2010. Alkuvuonna 2013 jätettiin erohakemus ja syksyllä 2013 ero virallistui.

Löysin nykyisen mieheni keväällä 2013. Viime kuussa mentiin kihloihin ja ensi vuonna olisi tarkoitus mennä naimisiin.

 

Olin ensimmäisen avioliiton solmimisen aikaan 23-vuotias ja päättänyt, että menen eläissäni naimisiin vain sen yhden ainoan kerran... ja pelkäsin ja itkin, että miten kehtaan erota miehestäni, kun oli isohkot häät, joihin vanhempani käyttivät rahaa ja jossa koko suku oli paikalla. Tunsin että petän jokaisen, joka häihimme osallistui! Lisäksi mun mieltäni painaa edelleen se, että kaikissa virallisissa papereissa mun siviilisääty on "eronnut". Kauhean tuomitsevaa, ettei ihminen saa entisen elämänsä takia olla taas naimaton, vaan se eron varjo kulkee yllä!

 

Tämä mun nykyinen suhteeni alkoi, vaikka olin aikonut viettää pitkästä aikaa villin sinkkukesän :-D en halunnut vakavaa suhdetta vielä etsiä kun entinen, ensimmäinen suhteeni ja pitkä sellainen, oli just päättynyt. Mutta tunteilleen ei voi mitään, nykyisen mieheni kanssa oon niin onnellinen että välillä tulee vain itku siitä hyvästä. Meidän suhde eteni vauhdilla yhteenmuuttoon ja nämä kihlatkin ovat ainakin oman puoleni läheisiä hieman kummastuttaneet...

 

Ensimmäiset hääni olivat ne kuuluisat prinsessahäät. Tulevista häistä en vain tahdo juuri mitään samaa - mieheni ei kuulu kirkkoon, itse kuulun vaikken uskonnollinen olekaan. Kirkkohäitä meille ei siis tule, vaan siviilivihkiminen. Haluan paikalle vain oikeasti läheiset. Onneksi olen oikeasti tätä mieltä, sillä jos haluaisin isot häät uudestaan, tuntisin varmaan häpeää siitä, että kutsuisin samoja ihmisiä ja odottaisin heiltä häälahjaa - taas. Vaikka oonkin sitä mieltä että ihmisellä on oikeus onneen, mun mielestä avioeron häpeä vaan on olemassa. Vaikka entisen kanssa piti olla siihen saakka että kuolema erottaa, niin ei käynyt. Meillä kuoli vain rakkaus, ei ihmiset :-o 

Aion silti onnellisena mennä naimisiin ihmisen kanssa, jonka rinnalla saan seistä selkä suorana ja jota rakastan enemmän kuin mitään. Ja jos joku ihmettelee että aikataulu on liian nopea, siinäpähän ihmettelee. Mun mielestä rakkaus on jotain, mihin on pakko voida luottaa!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now