Milloin tiesit että haluat erota?

[Guest Misty_Morning_vierailija]

Onko normaalia, että jo noin vuoden verran olen säännöllisesti miettinyt , että josko lähtisin avioliistostani (Hieman vajaa 5 vuotta avioliittoa, yhdessäoloa melekin 10 vuotta)?

Puolisoni herättämät tunteet minussa on lähinnä ärsytystä. En voi hyväksyä häntä sellaisena kun hän nykyään on. Kun mietin häitämme ja rakastumisen aikaa niin ensimmäinen tunne on, että miksi mieheni ei ole enää samanlainen ja siitäkin saan pahan mielen. Hän on lihonut, vanhentunut eikä enää herätä minun halujani. Olen minäkin lihonut ja vanhentunut, mutta tämä ei ole nyt se juttu, vaan se että en enää halua häntä.

Meillä on yksi yhteinen lapsi, toinen lapseni on edllisestä suhteestani. Lähteminen tuntuu vaikealta jo ihan käytännön asioiden hoitamisen vuoksi, asunnon hankinta, kuinka arki sujuu, olisiko se oikea ratkaisu jne... välillä tulen siihen johtopäätökseen, että en halua nyt miettiä eroa, kunnesa taas eroajatukset palaavat. Ehkä aika ei vaan ole vielä kypsä?

[Guest Kolmannella kierroksella]

Well... on varmaan "normaalia" kyllä, eiköhän suuressa osassa parisuhteissa tule kausia, jolloin pohdiskellaan tehtyjä ratkaisuja ja mietitään vaihtoehtoja.

Mutta.

Noinko se ihan totta menee, että kun susta ei enää tunnu mukavalta, niin ei muuta kun kamat jakoon ja ero vireille? Oletko koskaan puhunut ajatuksistasi miehesi kanssa, vai ajattelitko että kyllä se sitten huomaa, kun olet lähtenyt?

Mielestäni on miestä (tai puolisoa ylipäätään) kohtaan erittäin epäreilua, jos heittäytyy pitämään tätä ajatustenlukijana. Toimimattomasta suhteesta on syytä lähteä, totta, mutta olisi vähintään kohtuullista kumpaakin osapuolta kohtaan selvittää ensin, mistä suhteen toimimattomuus johtuu ja onko sille mitään tehtävissä.

Vähän peruskamaa suhteen analysointiin joko yksin tai yhdessä puolison kanssa:

- Mitä sitoutuminen meille merkitsee? Mihin toisissamme alunperin ihastuimme? Mikä meitä pitää yhdessä?

- Millaisia tunteita meillä on toinen toisiamme kohtaan? Miten ilmaisemme tunteita toisillemme (positiivisia sekä negatiivisia)?

- Mitä meille merkitsee arkielämän hellyys? Kuinka osoitamme hellyyttä toisillemme ja otamme sitä vastaan?

- Millaisia riitelyn malleja olemme tuoneet suhteeseemme mukanamme esim. lapsuudenkodista? Miten osoitamme suuttumusta toisillemme? Kuinka ristiriitoja ratkotaan ja kuinka toivoisimme, että niitä ratkottaisiin?

- Millaisista asioista puhumme keskenämme? Mistä on helppoa puhua ja mistä vaikeaa? Kuinka kuuntelemme toisiamme?

- Millaisia asioita teemme mielellämme yhdessä? Millaiset puolison teot ovat tärkeitä (eli vaikuttavat suhteeseen, joko positiivisesti tai negatiivisesti) ja miksi?

- Mitä meille merkitsee luottamus? Missä se näkyy suhteessamme? Kuinka pyydämme anteeksi ja annamme anteeksi suhteessamme?

- Miten pidämme rakkaudestamme huolta? Mitä meille on merkinnyt ja merkitsee se, että olemme naimisissa?

- Onko joku tässä listassa mainitsematon ihan oleellinen elementti, joka on suhteessamme tärkeä?

- Mikä näistä parisuhteen osa-alueista tuottaa meille vaikeuksia? Miten ne näkyvät? Kuinka tilannetta voisi parantaa?

Elämäsi on sinun, mutta parisuhteenne on teidän yhteinen ja sen mukaisesti sitä tulee kohdella, myös siinä tilanteessa, että päätätte sen lopettaa.

[-Nelly-]

Vastauksena tuohon otsikon kysymykseen Milloin tiesit että halusit erota:

-silloin kun löysin korviksen sängyn vierestä lattialta (joka ei ollut minun)

-silloin kun joku nainen tuli pimpottamaan ovikelloa ja mies kielsi avaamasta (kertoi myöhemmin että oli ollut joku v-lopun hoito kun olin reissussa)

-silloin kun luin miehen puhelimesta naiselta saatuja ja naiselle lähetettyjä viestejä missä mm. pyysi miestä korjaamaan hänen tietokoneen samalla kun tulee käymään (kotona ei ikinä korjannut mitään vaikka kuinka pyysin ja tämän oli luvannut korjata) ja sopisivat tapaamisista jne.

-silloin kun mies laittoi kaikki omat ja minun rahat huumeisiin

-silloin kun mies nosti minut kurkusta seinää vasten

tässä muutamia syitä...

[Guest Heltsu81]

Minä ja exäni erottiin 3v9kk.tta oltuamme naimisissa

Ei ollut oikeastaan enään  mitn rakkauden  tunteita toista kohtaan ...

[Ayame]

Tosiaan ensiksi kannattaa vakavasti keskustella asiasta ja miettiä, haluaako molemmat tehdä töitä suhteen eteen yms. Ei se suhde itsestään hyvänä pysy, kommunikointi on tärkeää jne. Ja parisuhdeterapia voisi auttaa valottamaan molempien tunteita ja tarpeita. Sen kautta myös selviää sekin, onko ero oikeasti paras ratkaisu.

Meillä käytiin terapiassa yms, mutta suhteen päättymiseen viimeinen niitti oli miehen yltyvä väkivaltaisuus. Ymmärsimme myös, ettei olisi pitänyt mennä ollenkaan naimisiin tai edes muuttaa yhteen. Emme tehneet toisillemme hyvää vaan ruokimme toistemme pahaa oloa.

[Rhonda_Tyger]

Eroa haudoin vuoden ja viimeinen niitti oli kun huomasin että toinen ei lopeta ryyppäämistä ja voin todella pahoin siinä liitossa, viikonloput oli pelkkää viinaa ja pelkoa. Päätin siis pelastaa henkeni ja tehdä raskaan päätöksen.

[Guest palladium]

Onko miehesi todella nyt erilainen, vai näetkö hänet nyt vasta sellaisena kuin hän on?

[Guest Rouwa]

Hei, se on elämää! Jos kuvittelee, että halut tipahtavat jostain taivaasta itsekseen, voi olla varma että koskaan ei löydä sopivaa puolisoa, ja ainaa saa olla pakkaamassa kamoja muutaman vuoden jälkeen. Jokainen liitto väljähtyy joskus, ja yhtäkkiä vieressä seisoo ihan tavallinen ihminen vikoineen päivineen. Ja silloin vasta alkaa se rakastaminen, joka on siis asennetta ja tahtoa. Tunne tulee vasta näiden jälkeen.

Kyllä minullakin on ollut vuosien tuntemisen jälkeen tunne, että tätäkö tämä nyt on, onko meillä mitään yhteistä. Sitten aloin tajuta, että meillähän on ensinnäkin yhteistä se yhdessä eletty elämä, ja toisekseen tässä on jo niin hyvin tutustuttu, että kummankin hyvät ja huonot puolet ovat tiedossa. Ja kun aloin katsoa mieheni huonoja puolia, ne ovat aika viattomia juttuja. Omanikin ovat suoraan sanottuna sietämättömämpiä, joten pisteet miehelle, joka on niitä jaksanut kestää.

Oikeasti, jos ainoa eron syy on "ei huvita" niin ei kannattaisi ensimmäisenä olla heittämässä hanskoja tiskiin. Sen sijaan jos puoliso on väkivaltainen, krooninen pettäjä tai sairaalloisen mustasukkainen, en jäisi kovin pitkään katsomaan. Noista "taudeista" en nimittäin usko kenenkään voivan loppupeleissä parantua.

[amandalia]

Milloin tiesin koska haluan erota?

Kyllä se päätös lähtemisestä kypsyi aika pitkään. Ajattelin useasti että lähden lätkimään, mutta sitten tuli ne ajatukset että kyllä tästä selvitään ja jatketaan eteenpäin tarpomista. Kun on luvattu alttarilla suvun ja Jumalan nähden, että tahdotaan. Niin että eihän sitä voi erota kun näin on kerran luvattu.

Kunnes ymmärsin, ettei mieheni lopeta alkoholin juomista lupauksistaan huolimatta. Kunnes ymmärsin, ettei hän muutu vaikka tekisin mitä tai olisin tekemättä.

En jaksanut enää. En jaksanut sitä alkoholinhuuruista elämää enkä sitä, että olen ainoa aikuinen ja vastuunkantaja siinä suhteessa ja taloudessa.

Tajusin ettei omaa elämäänsä kannata tuhlata sellaiseen.

Vaikeaa oli lähteä ja luopua, mutta olen saanut huomata että elämä kantaa eikä avioliitosta eroaminen ole todellakaan maailman loppu.

[Guest i_sabel]

Musta tuntuu että mä tein sitä eroprosessia entiseen melko pitkään, osittain itsekkään sitä alkuun tiedostamatta.

Jotenkin jossain välissä vain kyllästyin aina olemaan se jonka sanoilla oli vasta merkitystä kun ensin oli kuunneltu äitiä, veljeä ja siskoa. Elinkumppani oli uskollisempi muille kuin kumppanille..en jaksanut taistella paikastani enkä jaksanut riidellä joka kerta siitä, kuka on tärkein perheessä.Mielestäni sen ei pitäisi olla taistelun aihe kun valat on jo vannottu ja elämää jaetaan lapsineen päivineen...

Sitten tuli toisen piilojuopottelu...ja jäi kiinni siitä..silloin jokin minussa kuoli. Kun menetin luottamukseni ja toinen oli valehdellut kuukausitolkulla kirkkain silmin päin näköä asioista. Mä jatkoin elämää ja se ihminen vain roikkui siinä mukana. Sitten pyristelin irti hetkeksi. Kai jokin tuntemattoman ja uuden pelko sai palaamaan takaisin..uskottelin että lasten vuoksi se on sen arvoista.

Ei se ollut. Asumusero, vainoharhainen käytös miehen puolelta sekä osittainen väkivalta..Pyysin nätisti, anelin, rukoilin ja keskustelin että josko ois aika pistää ne pillit lopullisesti pussiin. Mutta ei, toinen ei ollut kuulevinaan eikä ymmärtävinään vihjeitäni. (Mä halusin eroon mutta jollain tasolla vaisto varoitti)

Kun sitten lopulta sain sanottua miten asiat on, sain maksaa siitä kalliin hinnan..fyysisesti.

Mutta en kadu että erosin. Kadun vain sitä että ummistin silmäni, kadun sitä kuvitelmaa että häät ja kermakakku toisi onnen ja kukoistuksen. Kadun sitä että tein päätöksen avioon menosta sokeana.

Nyt tiedän ainakin mitä EN tahdo häiltä ja liitosta...ja mietin useaan kertaan kaiken mitä teen. Ei siitä silti ylpeä ole että eronnut on.

[Guest Tiina]

Itse mietin eroamista muuataman vuoden ja erosin intohimon, rakkauden ja yhetisen tekemisen sekä keskustelun puutteen takia.

Olimme kuin serkukset taikka veli ja sisar, yhdessä ehdittiin olla 16 vuotta.

Erosta on nyt aikaa reilut puoli vuotta eikä yhtään kaduta tai ole ikävä, se jo ehkä kertoo että ratkaisu oli oikein.

[Mauskis]

Missäkö vaiheessa tiesin että haluan erota.. No vissiin silloin kun pikkuisen riidan päätteeksi mieheni muutti takaisin lapsuudenkotiinsa...Siellä varmaan vieläkin asuu.. Hyvä kun pääsin eroon siitä mammanpojasta

[Fredrika]

Mä tein virheen, ison virheen menemällä naimisiin, vaikka en olisi halunnut. Ja melko pian totesin, että mä en tahdo häntä enää yhtään. En halunnut edes yrittää, koska yksinkertaisesti tiesin, että me emme olleet toisillemme hyväksi, hän ei ollut sitä ainakaan minulle. En tässä sen enempää asiaa erittele, mutta mistään "mua ei huvita" kuviosta ei ollut kyse. Voitte kuvitella sitä paheksunnan määrää, kun minä lähdin. En ottanut valoja kevyesti, ja toivoin parasta hääpäivänä...mutta en kyllä jumalauta halunnut jäädä niille sijoilleni, kun virheeni tajusin. Meni todella kauan, että kiitin joka ikinen päivä, että lähdin.

[N&P]

Itse mietin eroa vuoden verran, ennen kuin erosimme.

Se pahanolon tunne joka minua jatkuvasti painoi oli saatava loppumaan. Mies oli minua kohtaan todella ilkea ja halveksiva.

Nyt olen onnellisesti uudessa suhteessa ja hieman jopa hamillani valilla, kun saan hellyytta ja rakkautta enemman kuin uskoin olevan mahdollista.

Vaara suhde voi vieda elamasta pois niin paljon!

[Guest mur]

.

Edited April 27, 2015 by mur

[Guest i_sabel]

Sitähän tämä nimenomaan on..elämää. Rakastumista, virheitä, erehtymistä, luopumista. Suurin pelko minulla on..mitä jos olen taas niin sokea etten tajua mitä olen tekemässä? On oikeasti hyvä mies, ihana perhe joka tukee..mutta se kauhea hetki kun välillä nipistää itseään että onhan varmasti hereillä eikä kuvittele päässään. En halua koskaan enää joutua tilanteeseen jossa nipistän itseni hereille tajuamaan että kaikki oli vain illuusiota. Vaikka joskus vielä eroaisin, eroan mielummin inhimillisesti toisesta ihmisestä, enkä raadollisesti elukasta....

[-Ninnu-]

Menin naimisiin heinäkuussa -12 ja heti häiden jälkeen aloin miettimään, että oliko tämä nyt oikein.

Ex-mieheni oli viimeaikoina ryypännyt todella paljon, oli humalassa myös väkivaltainen, eikä todellakaan ollut enää se sama ihminen, johon rakastuin alunperin.

Olin siis tyhmä, kun kuvittelin, että hän muuttuisi ja lopettaisi pitämästä minua itsestäänselvyytenä.

Syyskuussa tapasin nykyisen avopuolisoni ja siinä vaiheessa en enää kahta kertaa miettinyt, vaan oli luonnollista, että petettyäni exääni kerroin hänelle asian ja erosimme välittömästi.

Heti eron jälkeen meillä oli todella riitaisaa, eikä hän hoitanut avioeroa kuten sovittiin. Odottelin aikani ja uuden kotikaupunkini selvittyä marssin välittömästi eroa hakemaan. Harkinta-aikaa kulunut piakkoin kolme kuukautta.

[Tiinus]

Ihan mielenkiinnosta kyselen teiltä eronneilta, että oliko puolison alkoholinkäyttö suurta jo naimisiin mennessä (jos siis suhde kuoli alkoholin takia)? Olitteko koskaan parhaimpia ystäviä (ja lopetitteko toisillenne puhumisen jossakin vaiheessa)? Oliko miehenne teille naimisiin mennessä yhtä rakas kuin oma lapsenne (voiko siis lapseenkin väljähtää suhde)? 

Tällaisia kysymyksiä, jotka voisivat olla myös syy-seuraus suhteen keltaisia ongelmia jo alusta asti.

Edited May 18, 2013 by Tiinus

[SamiHämis]

sillon tajusin että pitää erota, kun vaimon puhelimeen tuli aika selviä viestejä hänen kolleegalta. Keskustelun jälkeen totesin että ei ehkä kannata jatkaa tätä liittoa. Onneksi niin, koska tapasin puoli vuotta eron jälkeen nykyisen tyttöystävän, jonka kanssa olen menossa kesällä naimisiin.

[KetunMetku]

Tiesin että on aika erota, kun emme tehneet enää koskaan mitään yhdessä, kumpikaan ei jaksanut panostaa itseensä, kotiin eikä mihinkään. Elettiin kämppiksinä. Seksiä ei ollut ollut ikuisuuteen. Haaveilin kaikesta muusta. Tuntui että toinen tarvitsee ihan muuta kuin itse. Haaveet meni eriteitä.

[Tuulikellohame]

Tiesin, että on aika erotam kun olin aina helpottunut siitä, että mieheni ei olekaan kotona kun tulen.

[Cosmoriitta]

Siitä tiesin, kun etäsuhteessa ei ollut toista yhtään ikävä, kun olimme erillään. Seksihalut olivat hirveät muulloin, paitsi yhteisinä kotiviikonloppuina. Puoliso halusi lapsia, minä en. Puoliso halusi muuttaa maalle, minä en. Olikohan tää sellainen perinteinen kasvoimme erillemme -tapaus?

[neitoinen83]

Siinä vaiheessa kun tajusin että yritin pitää liittoa kasassa yksin. Helppoa ei ollut. 14v yhdessä. 6lasta. 

[Tiutautintti]

Siitä tiesin, kun emme olleet enää kumpikaan onnellisia tai tyytyväisiä elämäämme. Ei se päätös kuitenkaan yhdessä yössä syntynyt, vaan asiasta keskusteltiin ja sitä pohdittiin kumpikin tahoillaan lähes vuoden verran. Olimme olleet yhdessä lähes 7 vuotta ja naimisissakin jo hetken aikaa sillä hetkellä, kun eropaperit laitettiin eteenpäin. Päätös ei ollut helppo, mutta näin jälkikäteen katsottuna välttämätön se oli. Olimme jo pitkän aikaa eläneet kuten kämppikset tai sisarukset. Emme olleet onnellisia ja pitkien keskustelujen tuloksena totesimme, että haluamme elämältä kovin eri asioita.

[MP2015]

Olin mieheni kanssa yhdessä noin 12 vuotta. Siitä naimisissa 5 vuotta. Yhteinen lapsikin meillä, eron aikaan reilu 2v.

Mieheni muuttui voimakkaasti, kun siirtyi yötöihin vähän häidemme jälkeen. Työrytmi oli erittäin epäsäännöllinen. Kahden aikuisen kodissa se ei niin isosti haitannutkaan. Silloin tein itsekin kolmivuorotyötä ja ajoittain tuntui ihan piristävältä, ettei toista tarvitse katsella 24/7.

Aloin odottaa hartaasti toivomaamme lasta ja kun hän syntyi, oli puhetta, että mies vaihtaa työtä. Tätä puhetta jatkui muutaman vuoden ajan. Toivoin, odotin, pyysin.

Lapsemme syntyi ja oli melko suuritarpeinen lapsi. Mieheni oli työnsä vuoksi paljon pois kotoa ja päivisin nukkui. Olin lapsen kanssa päivät pois kotoa, että mies sai nukkua. Kun hän heräsi unilta, söi ja lähti kotiin, piti sitä ennen olla lapsen kanssa kotona laittamassa hänelle ruoka valmiiksi ja niin, että isä saisi olla lapsen kanssa hetken, ennen kuin lähtisi taas töihin. Halusin pitää kotimme tip top ja lisäksi oli kaksi suuta ruokittavana (minä ja mies) ja lisäksi vauva. Vauva heräili öisin 1-2h välein. Oli 1v3kk, kun nukkui ensimmäisen kerran 6h putkeen.

Voin raskauden jälkeen henkisesti todella huonosti. Lapsen isä ei juuri ollut maisemissa ja vapaa-ajalla aina kaikki muu meni perheen edelle. Tämän valinnan hän teki itse.

Olin useampaan kertaan kertonut, että ei ole hyvä olla, olen väsynyt, tarvitsen häntä, lapsi tarvitsee häntä. Taas jatkui puheet työpaikan vaihdosta. Opiskelujeni takia oltiin sovittu (opiskelin siis monimuotona samalla amk tutkintoa), että mies ottaa isyysloman tiettyyn kohtaan, jotta saan käytyä työharjoittelun. No ottiko? Ei. Jouduin venkslaamaan ja modaamaan kaikki uudelleen. koska hän ei vain halunnut / muka pystynyt jäädä kotiin. Vapaata aikaa minulla ei oikein ollut koskaan. Jos isä heräsi lapsen kanssa (maks. 5x koko aikana) aamulla, että saan nukkua, tulivat he kahdeksaan mennessä minua herättämään jos jonkinmoisella verukkeella. Öisin isä ei hoitanut lasta lainkaan.

Puolitoista vuotta asiaa pohdittuani otin ja lähden lapsemme kanssa. Kävimme myös parisuhdeterapiassa, mutta ei minulla ollut enää mitään luottoa miehen sanaa kohtaan. Niistä lupauksista oli tullut minulle ilmaa, koska hän aina lupasi ja lupasi. En tuntenut miestä kohtaan enää rakkautta. Ajan kanssa asia helpotti omassa mielessä. Tunsin aluksi voimakasta syyllisyyttä, mutta samalla huomasi löytäväni itseäni taas takaisin.

Nyt olen onnellinen ja nautin sellaisesta parisuhteesta, josta olen aikaisemmin jäänyt täysin paitsi!