Pelottaako nimenmuutos?

[Ebba]

Häät ois syksyllä ja niiden mukana vaihtuu mun nimi. Onko muita, jotka kokee nimen vaihtumisen enemmän pelottavana kuin iloisena asiana?

Joo, tiedän, että eihän sitä olis pakko vaihtaa, mutta haluan, että meidän perheellä on sama nimi. Ja mies ei vaihda omaansa mihinkään. Väliviivasommitelmatkin on näinkin pitkillä ja erityyppisillä nimillä ihan kauhistus. Eikä miehen nimessä ole mitään vikaa, se on komea nimi. Ja ollaan paljon tekemisissä miehen suvunkin kanssa, eli kyllä koen tulevani osaksi heidän sukuaan. Eli kaikki on periaatteessa ihan kunnossa enkä ole mitenkään pakotettuna nimeäni vaihtamassa.

Mutta tietty haikeus siihen liittyy, ja jotenkin kummasti koen sen identiteettikysymyksenä. Että mun identiteetti vaihtuu kun nimi vaihtuu. Koen olevani niin vahvasti oman sukuni (isän puolelta, kuten nimikin) edustaja, että ihan kuin olisin luopumassa omasta sukuhistoriastani samalla kun luovun nimestäni. Oma sukunimeni on kyllä ihan typerä, ei nimenä mikään säilyttämisen arvoinen.. Mutta se, mitä se symboloi!

Olenko mä ainut, joka ottaa nämä nimiasiat näin vakavasti?

[Vanda]

Et ole ainoa. Mä olen reilun kuukauden päästä vaihtamassa nimeä, ja kyllä se ajatus mietityttää. Tykkään miehen nimestä kovasti, ja haluan sen itselleni ottaa (mies on tästä tosi iloinen, muttei ole yrittänyt päätökseeni vaikuttaa puolin tai toisin). Lisäksi se on äärimmäisen harvinainen. Mun nimi on myös melko harvinainen, muttei nimenä sinänsä kovin erityinen. Toisaalta meillä on pieni ja tosi tiivis isän puoleinen suku, ja tuntuu oudolta ajatella, että olen jatkossa se yksi ja ainut eriniminen siinä laumassa. Eihän nimi tietenkään ole mikään koossapitävä voima, mutta siihen vaan jotenkin tuntuu kiteytyvän koko porukan pitkä historia ja yhteishenki. Luulen siis aika hyvin ymmärtäväni, mitä tarkoitat

Samaan aikaan olen tulevasta muutoksesta iloisen jännittynyt. Olen ajatellut tämän niin, että useimpiin muutoksiin liittyy haikeutta, ja nimenmuutos on sitten vähän suurempi tapaus. Uskoisin, että käytännössä totun asiaan ja ajatukseen nopeasti - suurimman ajatusten ristiriidan käyn päässäni nyt h-hetken kynnyksellä, ja se tuskin on kovin poikkeuksellista.

Jos mulla ei olisi veljeä vaimoineen jatkamassa nimeä meidän haaran osalta, nimipäätös olisi takuulla vaikeampi...

[Ebba]

Ihanaa kuulla, että joku muukin jännittää asiaa! Tuntuu, että useimmille nimenmuutos on vain iloa ja riemua, tai sitten pidetään oma nimi.

Mä oon päätökseni kyllä jo tehnyt, mulle on jostain syystä todella tärkeää, että meidän pikkuperheellämme on sama nimi. Ja toisaalta, enemmän mun identiteetti liittyy siihen tulevaan omaan perheeseen kuin lapsuudenperheeseen. Mutta meillähän tilanne on se, että koko sukunimi sammuu samalla. Mun sisko tosin piti naimisiinmennessään oman nimensä, mutta sinne ei ole lapsia odotettavissa. Ja kaikki muut ovat jo naineet itsensä eri nimisiksi tai nimenneet lapsensa puolison nimisiksi. Eli ---:n sukunimi lakkaa pian olemasta. Se on surullista.

[Lauraliini-]

Mä podin jo kuukausia sitten kauheaa nimikriisiä. Tietyllä tavalla halusin kuitenkin vaihtaa nimeni, mutta haikeus ja pelko omasta nimestä luopumisesta oli kova. Nyt olen kuitenkin onneksi päässyt tästä kaikesta epävarmuudesta eroon, ja olen jo tottunut ajatukseen uudesta nimestä, olen jopa ihan iloinen päätöksestäni. Jos päätöksesi on jo noin varma, ehkä se haikeus siitä vielä pienenee, ja asia muuttuukin positiivisemmaksi. Sulla on vielä aikaa totutella muutokseen.

[eekoo]

mulla taas oma sukunimi aina aiheuttanut jonkin asteista kiusaamista, vinoilua ja iän ikuista vitsailua, alkaa jo riittää ja odotan innolla saavani uuden sukunimen, vaikka ei sekään mikään sen erikoisempi ole mutta parempi kuitenkin

[Guest Josu]

Täälläkin on syksyllä häät ja ahdistuspohdintaa kun nimi vaihtuu. Ei ois pakko periaatteessa vaihtaa, mutta kun se on paras ratkaisu. Mun nimi ei lopu -nen ja oon ollu siitä aina iloinen. Lisäks mun nimi on kohtuu harvinainen ja oikeesti tykkään siitä. Miehen nimi loppuu -nen. En oo koskaan halunnu semmosta nimeä....ekan kriisin tästä kävin kun mietin alanko seurustelee miehen kans, jo sillon oli semmonen et "nyt jos sanon joo, niin joskus tulee nen-sukunimi". Mutta ei nimi miestä pahenna. Sitä paitsi miehen nimi on vielä harvinasempi kun mun. Jos me ei periytetä sitä joskus lapsille jos niitä suodaan, niin miehen suku ei jatku sillä nimellä mihinkään suuntaan. Mutta vaikeeta on silti.

[Guest]

Miksi et Josu pidä omaa nimeäsi? Kyllähän lapsille voi antaa silti isänsä nimen.

[Guest Silwe]

Mullakin pientä epävarmuutta tän asian suhteen, koska oma sukunimeni on hyvin harvinainen, sulhon taas erittäin yleinen. Toisaalta oma sukunimeni alkaa vokaalilla, mistä en pidä ollenkaan, joten sen suhteen muutos olisi ihan kiva. Ja jäähän vielä pikkuveljeni jatkamaan nimen selviytymistä, jos se joskus naimisiin menee ja lapsia saa. Isosisko on luopunut nimestään naimisiinmentyään, isoveli taas ei periytä nimeään, koska ainoa tytär on nimetty äitinsä mukaan, eikä enempää lapsia ole tulossa (he ovat siis avoliitossa jo toistakymmentä vuotta, eivätkä aio tai halua naimisiin).

Olen jo päättänyt, että nimen vaihdan, sillä yhdistelmänimi olisi ihan liian pitkä (19 merkkiä väliviivan kanssa), sillä koen sen tärkeäksi ja läheiseksi sitoutumisen merkiksi, ja tahdon että tulevalla perheellämme on sama sukunimi.

Kaikesta huolimatta nimestä luopuminen hieman pelottaa, mutta enemmän olo on haikea.

[MaryLouise]

Minä olin jo pienenä päättänyt, että jos joskus naimisiin menen, niin pidän oman sukunimeni. Olin siitä kauhean ylpeä! Noh, nyt kun ollaan sitten naimisiin menossa, on tää päätös tullut pyörrettyä, ja miehen sukunimen aion ottaa. Vähän jouduin kyllä itselleni perustelemaan tätä, sillä tykkään kovasti omasta sukunimestäni. Miehen sukunimi kuitenkin on paljon harvinaisempi ja on se myös ihan kiva. Lisäksi haluan että perheellämme on sama nimi. Jos miehen sukunimi oisi tosi yleinen tai sit joku ihan kauhee, säilyttäisin varmaan oman nimeni.

[tikrustiina]

Itselleni oli selvää että tulen säilyttämään oman sukunimeni ja sen päätin jo pikku tyttönä. Ja nyt tuo sukunimi on kaksi osainen. Otin siis mieheni sukunimen omani perään. Näin ollen ei tule mitään riitoja ainakaan sukunimen suhteen. Ja sain säilyttää omani.

[Guest lilla]

Minulle on ollut aina itsestään selvää, että otan mieheni nimen. Jo edellisten ehdokkaiden kanssa olen mielessäni mutustellut, miltä mikäkin kuulostaisi.

Tässä tapauksessa olen ylpeä saadessani harvinaisen, etunimeeni sointuvan nimen ja arkinen ja yleinen oma sukunimeni jää jatkettavaksi veljieni kautta.

Olen jopa hiukkasen ylpeä uudesta, tulevasta nimestäni. Tosin sen verran jännittää, että osaanko vastata töissä puhelimeen oikein, pitääkö harjoitella, ja mitähän asiakkaat sanovat... Pitääkö ilmoittaa jonnekin, ja joudunko tosiaan vaihtamaan ajokorttiin nykyaikaisen valokuvan (kun se 18v kuva on niin kaunis, ettei siihen pääse enää mitenkään) Täytyy myöntää, että pieni identiteettikriisi on kyllä päällä, en oikeastaan HALUA kuulua mieheni sukuun, haluan vain olla mieheni nainen. Sukulaisista viis veisaan, olen aina isäni tyttö

[Mimosah]

Ei pelota yhtään, en malta odottaa! Ihan harmittaa, että häämatkalla kuljen vielä vanhalla nimellä passin ja matkalippujen suhteen... Eräs nainut ystäväni juuri viikonloppuna totesi, että kaikkein kovin paikka avioliitossa on nimen ja samalla koko identiteetin muutos, ja että siinä hänellä oli eniten sopeutumista. Itse en näkisi tämän muodostuvan ongelmaksi, en malta odottaa että ollaan samannimisiä! Ainoa mikä mietityttää, on juurikin tuo että jatkuuko suku enää, mulla kaksi veljeä, ja nimen jatkuminen on nyt heistä kiinni... Saahan nimen sitäpaitsi takaisin vaihdettua jos hätä tulee!

Käyntikortitkin tilattuna uudella nimellä jo...

[niehku]

Minua nimenmuutos ei ahdista, lähinnä tympii se byrokratia, jonka parisuhteen rekisteröinnin yhteydessä joutuu selättämään. Nimi tulee mun suvusta, eli puolisolla ei ole siihen mitään oikeutta ennen kuin a) mulla on ko. nimi ja b ) suhde on virallistettu. Nimenmuutosprosessissa saattaa kestää puoli vuotta per naama, eli periaatteessa mun kannattaisi hakea oman nimeni muutosta puoli vuotta ennen häitä, jotta puoliso saisi oman prosessinsa alulle heti häiden jälkeen. Oikeasti haluaisin vaihtaa nimeä silloin, kun se yleensäkin vaihtuu: naimisiin mennessä. Oman lisänsä pohdintaan tuo se, että puoliso on hakeutumassa transtutkimuksiin ja harkitsee myös etunimensä muuttamista sukupuolineutraalimpaan. Kumpi sitten ahdistaisi enemmän: vaihtaa kerralla koko nimensä vai joutua aina uudelleen ilmoittelemaan nimenmuutoksista?

Edited May 2, 2012 by niehku

[sippu]

Meidän tapauksessa mies ottaa mun sukunimen. Se on ollut selvää jo seurustelun alusta asti koska hän ei tykkää omasta sukunimestään. Myös miehen veli on ottanut vaimonsa nimen. itse olisin kyllä voinut vaihtaa sukunimen vaikkakin kovasti omastani pidän, mutta tämä järjestely sopii hyvin mulle koska se miehen nimi ei tosiaan oo kovin kiva, muistan niin hyvin ajatukseni kun tavattiin ja hän sen mulle kertoi... Just tänään olikin puhetta nimen vaihtumisesta ja kovasti se häntä tuntuu jännittävän vaikka aikaa asian sulatteluun on vielä yli vuosi!

[<A>]

Mulle on aina ollut itsestäänselvää, et otan miehen sukunimen. Mut mieheni löydettyäni tulin toisiin aatoksiin ja oon ollukin asiasta sitten tosi sekaisin.

[Kayleigh]

Yllättäen kyllä, jossain määrin...

Sain alaluokilla jatkuvasti kuulla nimestäni, enkä malttanut odottaa sitä päivää, jolloin saisin sen muutettua. Kun sitten tutustuin tulevaan siippaani - jolla sattui olemaan miellyttävä ja lyhyt sukunimi, hehkutin kuinka hieno nimi se olisi ja rakkauden huumassa jo harjoittelin tulevaa allekirjoitusta papereille.

Nyt kun häät olikin oikeasti edessä, aloin epäröimään. Mies oli aika äimänä: minkä ihmeen takia nyt lyön jarrut pohjaan, kun olen vuosikausia päätöksestäni jankuttanut?

Muutaman päivän sitä vielä puntaroin ja päätin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa. Otan mielelläni mieheni nimen.

Mikähän sitten iski - nostalgia, identiteettikriisi, odottamaton sukurakkaus..? Mutta ainakin siitä huomasi, että nimen vaihtamiseen liittyy monia seikkoja ja yllättävän paljon tunteita. Oli kyseessä sitten kuinka hölmö nimi ja naljailut elävästi mielessä, kummasti se nimi silti on osa persoonaa.

Edited May 22, 2012 by Kayleigh

[-mimi]

Minua ei pahemmin tuo pelota, olen aika innoissani miehen nimi on harvinainen (muita tämän nimisiä sukuja ei ole) ja minun ei, enkä muutenkaan ole erityisen kiintynyt sukunimeeni.

Haluan kovasti olla samanniminen kuin mieheni ja sitten joskus syntyvät lapset. Omalla äidilläni on kaksoisnimi, mutta käyttää pelkkää tyttönimeään ja minua häiritsi pienenä se, että meillä oli äidin kanssa eri sukunimi. Minulta on myös joskus kyselty ovatko vanhempani eronneet, vaikka ihan naimisissa nuo ovat, ovat olleet toistakymmentä vuotta.

Ainoa mikä minua mietityttää on että vaihdoin etunimiäni alle vuosi sitten. Otin vakiintuneen lempinimeni Mi viralliseksi etunimekseni, siten että kastenimestä Vilmasta tuli toinen nimeni.

Siis näin: (sukunimi on pelkkä esimerkki, en ole oikeasti Järvinen enkä Virtanen)

Vilma Marjatta Järvinen -> Mi Vilma Järvinen

ja nyt minusta tulisi siis Mi Vilma Virtanen mennessäni naimisiin.

Niin miten esimerkiksi vanhat koulukaverit löytävät minut vaikka Facebookista tai mistään, jos etsivät Vilma Järvistä vaikka nimeni on nykyään Mi Virtanen? Ja tosiaan molemmat nimenmuutokset alle vuoden päässä toisistaan. Mitään identiteettikriisiä en ole tuosta kehitellyt, mutta hassultahan se tuntuu että nimi johon minut on kastettu on muuttunut ihan kokonaan.