Ei

Miten nim(i)en päättäminen eteni/on edennyt?

154 posts in this topic

Haluaisin kuulla jo naimisiinmenneiden kertomuksia siitä, millaisten vaiheiden kautta päädyitte nykyisiin nimiinne puolisoidenne kanssa. Mitä olitte ajatelleet aikaisemmin (esim. lapsena/nuorena)? Mikä oli eka mielipiteenne, kun jouduitte tosissaan miettimään asiaa? Miten pohdinta eteni? Mihin lopulta päädyitte ja millä perusteilla? Onko kaduttanut?

Haluan lisäksi kuulla myös samassa tilanteessa olevien mietintöjä. Eli millaisia ajatuksia tähän mennessä on tullut ja mihin ratkaisuun uskotte päätyvänne?

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä siis häät kesällä ja olen pitkällisten pohdintojen jälkeen päättänyt pitää oman nimeni. Yritämpä seuraavassa eritellä siihen johtaineita syitä:

Ennen kun häitä oli edes tiedossa minulle oli jotenkin itsestäänselvää, että jos joskus naimisiin menen, otan miehen nimen. Mutta kun asia tuli oikeasti ajankohtaiseksi ja aloin tarkemmin miettiä, miksi näin tekisin, en löytänytkään itselleni sopivia perusteita. Pelkkä perinteisiin tai tapaan vetoaminen on minun mielestä aina riittämätön peruste, ja tässä nimiasiassa ei edes kovin pitkiä perinteitä oo, toisin kuin usein yleisesti luullaan.

Lisäksi ajattelen myös, että kun oikeus oman nimen säilyttämiseen on naisille suotu, aion sitä myös käyttää. Vaikka avioliitossa monet asiat ovat yhteisiä ja ne jaetaan, olen kuitenkin edelleen myös itsenäinen, omilla aivoilla ajatteleva ihminen, jolle oma nimi on tärkeä osa omaa identiteettiä.

Ja taas tämä "perheellä pitäisi olla yhteinen nimi" argumentti ei minuun vetoa. Tunnen monia perheitä, joissa eri sukunimet on ihan luonnollinen asia eikä aiheuta sekaannuksia tai yhteenkuulumattomuuden tunteita. Ja toisaalta, miksei tuo perheen yhteinen nimi voisi olla myös se naisen nimi?

Oma nimeni on mielestäni kauniinpi ja harvinaisempi kun miehen, joten sekin tekee valinnan helpoksi. Miehenkään nimi ei ole kovin yleinen, mutta kuitenkin varsin tavallisen kuuloinen.

Meillä onneksi tämä nimiasia ei ole aiheuttanut riitaa. Mies on ymmärtänyt perusteluni ja sen, että vaikken hänen sukunsa nimeä otakaan, hänen perheensä on minulle siitä huolimatta hyvin läheinen ja rakas.

Pitänee vielä korostaa, että vaikka nämä valinnat ja perustelut ovat minulle oikeita, ymmärrän hyvin, että ne eivät ole kaikille sitä. On jokaisen henk.koht asia minkä nimen ottaa, eikä kellään ole oikeutta toisen valintoja arvostella. Omassa tuttavapiirissäni löytyy kaikenlaisia ratkaisuja, jopa miehiä, jotka ovat ennakkoluulottomasti ottaneet naisen sukunimen. Ja kaikki ovat varmasti tehneet nimien kanssa tahollaan oikean ratkaisun.

Jäänpä odottelemaan Margot, mihin päädytte ja mitkä argumentit teillä painavat.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä päädyin lopulta ottamaan mieheni nimen, koska

a) se on kaunis

B) se on harvinainen

c) halusin, että perheellä on sama sukunimi.

En halunnut ottaa kaksoisnimeä, koska

a) oma tyttönimeni ei sovi yhteen uuden nimeni kanssa

B) nimestä olisi tullut kovin pitkä ja vaikeasti kirjoitettava.

Mieheni ei halunnut ottaa minun nimeäni tai kaksoisnimeä em. syistä. Me toimimme siis lähes täysin esteettisten syiden perusteella.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulle on jotenkin aina ollut itsestään selvää, että naimisiin mennessäni tulen ottamaan mieheni sukunimen. Jo joskus yläasteella, kun olin ihastunut johonkin poikaan, muistan miettineeni että miltä minun etunimeni ja hänen sukunimensä kuulostaisivat yhdessä.  ;D  

Jos tulevalla aviomiehelläni olisi joku omituinen sukunimi (kaikki sukunimet eivät valitettavasti ole kauniita), niin todennäköisesti olisin yrittänyt ylipuhua mieheni ottamaan oman sukunimeni. :) Meillä on siis molemmilla ihan tavalliset suomalaiset sukunimet. Miehen sukunimi on paljon yleisempi kuin minun, mutta ei minunkaan sukunimeni ole harvinainen.

Minulle on tärkeää että perheellä on sama sukunimi. Minusta on mukavaa että olemme "Virtaset" tai "Lahtiset" tai "Suomiset" jne. emmekä esim. "Virtanen ja Lahtinen". Haluan myös selkeästi osoittaa muille ihmiselle, että olemme nimenomaan avioliitossa, emmekä avoliitossa. Yhteinen sukunimi on minusta selkeämpi merkki asiasta kuin vihkisormus.

En koe että sukunimen vaihtamisen yhteydessä joutuisin mitenkään luopumaan identiteetistäni negatiivisessa mielessä. Haluan mennä naimisiin tämän miehen kanssa ja ottaa hänen sukunimensä.  :)

Kaksoisnimeä en olisi missään nimessä halunnut. Minusta kaksoisnimi on hankala käyttää. Ja minulla on jo nytkin pitkä nimi, joten kaksoisnimi olisi ollut vielä pidempi.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Haluan myös selkeästi osoittaa muille ihmiselle, että olemme nimenomaan avioliitossa, emmekä avoliitossa. Yhteinen sukunimi on minusta selkeämpi merkki asiasta kuin vihkisormus.

Haluan vielä kommentoida tätä nti. kesäheinän esille ottamaa pointtia, koska tätäkin näkökulmaa mietin, ja se oli myös se ainoa asia, mikä miestä vähän vaivaa näissä tulevissa eri sukunimissä.

Me kuitenkin ratkaistiin tämä meidän osalta niin, että meillä ei ole tarvetta osoittaa ulkopuolisille; ei naapureille eikä mahdollisten tulevien lasten kerhotäteille että naimisissa ollaan. Avioliitto on tärkeä ja merkityksellinen meille ja läheisille, ulkopuoliset voivat halutessaan rauhassa kuvitella meidän olevan susipari. Ja toisekseen, minun mielestäni kenenkään ei pitäisi enää nykymaailmassa tehdä hätäisiä oletuksia nimien perusteella.

Mutta ymmärrän hyvin tuon nti.kesäheinän ja monen muunkin käyttämän perusteen. Jopa oma siskoni yritti vedota tähän, kun eilen kuuli minun pitävän oman sukunimeni (aivan kun se hänelle kuuluisi). Siksipä taas tästä asiasta täytyi vähän vaahdota ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oletpa, Margot, keksinyt aika lailla ongelmia nimiasiasta. Enkä yhtään epäile, etteikö olisi vaikeaa. Ja kyllähän asiaa kannattaa miettiä valmiiksi, vaikka häihin on aikaa. ei tarvitse sitten hääpäivänä enää jahkailla!

Itse otan aikanaan mitä luultavimmin miehen sukunimen. Syitä voisin luetella muutaman:

- sama nimi perheessä

- selkeästi avioliitossa

- miehen nimi on harvinainen, eikä mikään nieminen

- oma nimeni on ruotsinkielinen, mistä en pidä

- minut tunnetaan vähän liiankin hyvin isäni tyttärenä. Uusi sukunimi antaisi uusille tuttaville neutraalimman vaikutelman (lähinnä ammatillisissa piireissä)

Miinuspuolia (mutta joista ilmeisesti aioin olla välittämättä):

- miehen nimi harvinainen ==> joutuu varmaan toistamaan joissain yhteyksissä

- minulle tulee miehen suvusta täyskaima

- miehen sukunimessä on r, jonka lausuminen ei ole itselleni helppoa

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mina otin mieheni sukunimen. Me haluttiin molemmat, etta meilla on sama sukunimi. Nti kesaheinan tavoin haluttiin etta ME olemme "Virtaset", perheyksikko. Tosin ei kuitenkaan ollut itsestaan selvaa todellakaan, etta otetaan miehen nimi. Tasta vahan jopa vaannettiin katta. Mies olisi halunnut ottaa minun nimeni syysta, etta kun muutamme joskus Suomeen, niin se olisi hanesta selkeampi, jos meilla olisi perussuomalainen -nen loppuinen nimi. Minusta mieheni nimi taas on TODELLA kaunis ja sopii myos suomalaiseen suuhun, etta halusin ehdottomasti ottaa hanen sukunimensa. Minun sukunimeni kuullostaisi myos miehen ulkomaalaisen etunimen kanssa todella typeralta, kun taas hanen nimensa sopii mainiosti minun etunimeni kanssa. No mina tietysti taman kadenvaannon voitin.  ;D

Niin ja kaksoisnimi ei olisi kaynyt kun suomalainen -nen paattyva nimi ei olisi sopinut yhtaan mieheni nimeen, ja nimesta olisi tullut tosi pitka

Yksi hyva syy millon mina olisin pitanyt oman nimeni, olisi ollut se, jos olisin tiedenaisena tehnyt itselleni nimea ennen meidan avioliittoa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hyvin helposti. Minulle oli selvää, että otan mieheni nimen jo ennen kuin olin tavannut hänet ;D Ainoana poikkeuksena, jos tuon nimi olisi ollut joku Räkäfinnilä, tms.

Minusta tuntuu hyvältä, että perheellä on yhteinen nimi. Mieheni nimi on myös lyhyempi kuin minun oli, joten se helpotti valintaa entisestään.

Kuukausi ennen häitä vaihdon etunimeni (ennen yhdysnimi), joten kun vihdoin olin päässys yhdysnimestä eroon, ei tullut pieneen mieleenkään vaihtaa yhdistelmäsukunimeen! ;D Sitäpaitsi meillä molemmilla on hyvin perinteinen ja tavallinen nen-loppuinen nimi :)

Valinta olisi ollut vaikeampi, jos oma nimeni olisi ollut tavattoman harvinainen. Mutta niin, ei minulla mitään ihmeellisiä syitä ole. Minä olen ollut tähän valintaan täysin tyytyväinen  :)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Hyvin helposti. Minulle oli selvää, että otan mieheni nimen jo ennen kuin olin tavannut hänet ;D

Jatkokysymys: miksi se oli niin selvää?  :)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Jatkokysymys: miksi se oli niin selvää?  :)

Kaverini kertoi myös, että hän oli päättänyt jo hyvin pienenä vaihtaa sukunimen. Tosin hänen oma nimensä on tyyliä Virtanen (mitenkään halveksimatta)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tässä on paljon myös omia ajatuksiani! Erikoinen sukunimi jää helposti mieleen, vaivaa ei ole tavata (siihen tottuu), jos joku sanoo tuntevansa toisen samannimisen se on todennäköisesti sukulainen jne. Monesti olen havainnut, että erikoinen/harvinainen sukunimi on plussaa. Tosin näkökulmani ei ole objektiivinen ::) ;D

Itse siis pidän oman nimeni.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Etenemistä ei ole juurikaan tapahtunut, vaan tämän hetken tilannetta voisi kuvailla sanalla lukko.

Olen itse "aina" ajatellut pitäväni oman sukunimeni. Totta kai. Lisäksi oli kristallinkirkasta, että lapsistani tulee minun nimisiäni. Mies olisi tässä kuviossa saanut tehdä ihan mitä häntä huvittaa.

Kun esitin tämän kuvion miehelleni, hän ei ollutkaan samaa mieltä  :o  ::);)

Hän haluaa minun ottavan hänen sukunimensä, kuten on kuulemma tapana  ::) Lapsista tulee aivan ehdottomasti hänen nimisiään.

Lapsista tulee myös aivan ehdottomasti minun nimisiäni...

Tällä hetkellä minä olen sitä mieltä, että minä pidän oman nimeni sitten kun solmimme avioliiton, jonka vaihdan miehen nimeksi sitten kun lapsia tulee. Kun lapset muuttavat pois kotoa, voin miettiä uudemman kerran pidänkö edelleen miehen nimen, vai vaihdanko takaisin omaan. Aika kimurantti kompromissi  :P

Toisaalta olen "vain itsepäinen", joten tavallaan voisin antaa periksi ja ottaa miehen nimen. Toisaalta taas en missään tapauksessa halua olla osa tuollaista tyhmää perinnettä, joten en todellakaan ota miehen nimeä, ja miksi juuri minun täytyisi antaa periksi  ??? Tiedän myös, että avokkini ilahtuisi kovin jos ottaisin hänen nimensä, mutta ehkäpä löytyy muitakin tapoja ilahduttaa häntä  ::)

Se taas on aivan selviö, että mies ei voi ottaa minun nimeäni (kuulostaisi todella ihmeelliseltä yhdistelmältä).

Kolmatta nimeä olemme miettineet, mutta mitään erityisen hyvää ei ole putkahtanut ilmoille.

Olisi itsekin kiva tietää miten tämä asia ratkaistaan, niin ei tarvitsisi jännittää. Lähinnä pelkään romahtavani painostuksen alla  ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hyvin nuorena olin sitä mieltä, etten vaihda nimeä jos naimisiin joskus menen. Sukunimeni on vähän harvinaisempi ja usein sitä joutuu tavaamaan, mutta siihen tottuu. Joskus olin myös sitä mieltä että "tavis" sukunimellä varustettu mies voisi ottaa minun nimen.  :)

Kun nimiasia oli oikeasti ajankohtainen asiaa mietti vähän lisää. Miehen sukunimi on harvinaisempi kuin minun (mutta vain vähän) jostain syystä hän ei halunnut minun nimeä, eikä innostunut yhdistelmästäkään. Yhdistelmä nimi miehelläni olisi ollut ihan kiva, mutta hivenen hankala hirvitys, minulla se olisi ollut lähes mahdoton lausua.

Ongelmaa en tästä erinimisyydestä ole kokenut, mutta olen kyllä miettinyt minkä nimisiä lapsista tulisi jos niitä olisi. Minähän en tahdo ainoa perheessä, jolla on eri sukunimi ja taas luulen, että mies tahtoisi oman sukunimensä. Mies tosiaan vetoaa tähän, että heidän sukunimi säilyisi, minulla taas olisi vähän kansainvälisempi nimi. Taitaa olla niin, ettei kissaa kummempaa asukasta tarvitse meille harkitakaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Kun nimiasia oli oikeasti ajankohtainen asiaa mietti vähän lisää.

Olen sukunimiasiassa aika vakaasti omaa mieltäni. Kaverini kerran heitti, että kun aika tehdä "todellinen" päätös lähestyy, sitä äkkiä vaihtaakin mielipidettä :o En halua tähän uskoa vaan pitää oman mielipiteeni... Onnistuukohan se ??? :-/

Share this post


Link to post
Share on other sites
Kaverini kerran heitti, että kun aika tehdä "todellinen" päätös lähestyy, sitä äkkiä vaihtaakin mielipidettä :o En halua tähän uskoa vaan pitää oman mielipiteeni... Onnistuukohan se ??? :-/

En minäkään vaihtanut aiempaa mielipidettäni kun "todellinen" paikka oli. Aika vähän tuota nimiasiaa mietittiin kun asiaa ainakin minä olin miettinyt jo joskus aiemmin. Ja onhan tästä oman nimen pitämisestä etuja kun ei tarvitse opetella uutta nimeä tai uusia mitään kortteja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies vain ilmoitti heti kohta kihlautumisen jälkeen että hän vaatii saada mun nimen.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Jatkokysymys: miksi se oli niin selvää?  :)

Koska se on sellainen perinne, mikä ei aiheuta minulle näppylöitä ;D En koe huntuja tai valkoisia hääpukuja tai neitsyenä vartomista omaksi jutukseni, mutta pienestä pitäen olen ajatellut, että otan mieheni nimen (ellei se ole aivan kammottava).

Minusta perheellä kuuluu olla yhteinen nimi. Miehen sukunimi sointuu kuitenkin paremmin etunimeeni kuin miehen etunimi vanhaan sukunimeeni. Miehen sukunimi on lyhyempi. Olisimme voineet päätyä kumpaan vaan, mutta kuten jo todettua, minulla ei ole mitään miehen nimen ottamista vastaan. En koe menettäväni mitään erikoista, en lentäväni pihalle omasta suvustani, eikä sukumme siihen pääty  :P Yhdysnimeä en taas ikinä ottaisi.

Ja parasta tässä mielestäni se, että ottamalla miehen nimen, muodostamme ihan oman perheemme. Miehen sukunimi kun ei ole anopin, eikä minun vanhempieni nimi  ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites
En koe menettäväni mitään erikoista, en lentäväni pihalle omasta suvustani, eikä sukumme siihen pääty  :P Yhdysnimeä en taas ikinä ottaisi.

Tässä olet aivan oikeassa. Minäkin koen kuuluvani myös äitini sukuun, vaikka ei minulla ole samaa nimeä kenenkään niiden kanssa. Vastaavasti suku mielestäni jatkuu, vaikka nimi ei jatkuisikaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Hän haluaa minun ottavan hänen sukunimensä, kuten on kuulemma tapana  ::) Lapsista tulee aivan ehdottomasti hänen nimisiään.

Lapsista tulee myös aivan ehdottomasti minun nimisiäni...

Tällä hetkellä minä olen sitä mieltä, että minä pidän oman nimeni sitten kun solmimme avioliiton, jonka vaihdan miehen nimeksi sitten kun lapsia tulee. Kun lapset muuttavat pois kotoa, voin miettiä uudemman kerran pidänkö edelleen miehen nimen, vai vaihdanko takaisin omaan. Aika kimurantti kompromissi  :P

No on aika kimuranttia :o Miksi ihmeessä "haluat", että lapsistanne tulee miehen nimisä? Ja miksi vielä kaiken lisäksi vaihtaisit omasikin sitten kun lapset syntyvät? En ymmärtänyt.

Meilläkin mies haluaa että tulevista lapsista tulee hänen nimisiään. Onneksi Suomen laki on tässä asiassa kerrankin naisen puolella, ja lapset nimetään automaattisesti äidin mukaan ellei 2kk aikana syntymästä erikseen toista nimeä ilmoiteta. Ja koska oletan lapsen nimen vaihtoon tarvittavan molempien vanhempien suostumuksen (allekirjoituksen) lapset jäävät siis minun nimisiksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Ja koska oletan lapsen nimen vaihtoon tarvittavan molempien vanhempien suostumuksen (allekirjoituksen) lapset jäävät siis minun nimisiksi.

Halleluja!  :D :D Samaa kikkaa käytän minäkin 8)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kun tääkin asia on nyt viimein päätettävä, niin taidan olla päätynyt yhdistelmänimeen. Oma nimeni on uniikki ja haluan kuulua edelleen "omaan" sukuuni. Miehen nimi on myös harvinainen ja varsin kaunis etunimeeni sekä sopii myös sukunimeeni. Haluan kuitenkin olla mieheni ja tulevien lasten kanssa "samaa perhettä" ja myös ulkopuolisille näyttää olevani avioitunut. Lisäksi nimiyhdistelmästäni tulee sellainen, jota ei kellään muulla ole  ;D.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olisin ihan periaatteesta halunnut pitää oman sukunimeni ja se olisi profeministimiehellenikin käynyt ihan mainiosti. Hän ehdotti jopa sellaista vaihtoehtoa, että minun sukunimestäni tulisi perheemme yhteinen sukunimi. Lopulta päädyin kuitenkin ottamaan miehen nimen, koska se on paljon kauniimpi ja harvinaisempi kuin omani. Estetiikka ennen kaikkea.  :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Aiemmin olin sitä mieltä, että "totta kai!" otan tulevan mieheni nimen ja taisin sen miehelle ilmaistakin. Nyt kun asia oikeasti on ajankohtainen muutin mieleni täysin ja aion pitää oman nimeni. Yhdistelmänimikään ei ole vaihtoehto. Sulhanen vähän pahoitti mielensä asiasta, mutta tiedän, että jos vaihdan nimeni vastoin tahtoani, en voi olla siitä huomauttelematta tulevaisuudessa. Äitinikin harmittelee edelleen 30 vuotta sitten "menettämäänsä" tyttönimeään, silloin kun ei sitä saanut pitää vaikka olisi halunnutkin. Hän ei voi syyttää isääni, mutta itse varmasti olisin marttyyri ja nalkuttaisin, kuinka mut pakotettiin vaihtamaan...

Miksi sitten haluan pitää omani? Vaikka sukunimeni onkin suhteellisen tavallinen -nen-nimi, niin minun identiteettini on vahvasti sidottu siihen. Tietyissä piireissä minut tunnetaan sukunimellä ja aika moni lempinimikin liittyy sukunimen eläimeen. Sulhasen nimi on kanssa ihan tavallinen -nen, joten ei se sinällään niin paha olisi. Tosin en sen puolen sulhasen sukulaisista ole kovin mairittelevaa kuvaa saanut ja vaikka en olekaan sitä mieltä, että nimeä vaihtamalla sukukin vaihtusi, niin silti en haluaisi millään tavalla siihen poppooseen kuulua. (Vetävät muuten varmaan herneen palkoineen nenään tästä asiasta.) En myös välitä, vaikka joku ei tajuaisikaan, ettei olla naimisissa sukunimen perusteella, eipä meille tule vihkisormustakaan. Eiköhän sen asian tiedä ne, joita se koskee/kiinnostaa.

Sulhanen vetosi sitten siihen, että mitenkäs sitten jos joskus on lapsia, mikä nimi sitten niille (hänen mielestään tietenkin isän...). Siihen voin suostuakin, en koe, että lapseni eivät olisi minun, vaikka ne eri nimisiä olisivatkin. Eivätköhän tiedä kuitenkin, kuka heidän äitinsä on. Kysymys on lähinnä omasta nimestäni. Tosin saatan kyllä tehdä niin, että en itse mahdollisten lasten sukunimiasiaan ota mitään kantaa ja mies on sen verran saamaton, että tuskin muistaa/jaksaa/saa aikaiseksi hoitaa nimenmuutos asiaa ja lapset jäävät sitten minun nimiini. Jos saa aikaiseksi, niin sitten pistän nimen alle.  

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now