Angel of hope

Sopiva kihlautumisikä?

54 posts in this topic

Hei vaan kaikille!

Haluaisin vähän kuulla muiden mielipiteitä, miten reagoisitte jos ystävänne/lapsenne/tms. menisi kihloihin huimassa 17 vuoden iässä (täytän siis kuitenkin 18 :girl_smile: ) ?

Olemme poikaystäväni kanssa menossa ensi vuoden puolella kihloihin, seurustelua takana yhteensä lähes neljä vuotta. (Olimme muutaman kuukauden erossa). Mietityttää koko homma.. Toki haluan kihloihin, mutta sukulaisten reaktiot saattavat olla melko kiehtovia... :girl_wink: Täsmentääkseni vielä, naimisiin menemme n. vuosi kihlauksen jälkeen.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Voi miten herttaista pohdintaa. Ja samalla niin hmmmm liiankin lapsellista?? (Ja vielä mietin onko tää provo...) No, asiaan. Jos joudut pohtimaan sukulaisten reaktiota ikäsi takia, luulen, että olet ihan liian nuori kihloihin saati sitten päättämään hääpäivää. Voit pitää minua tylsänä vanhana akkana, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa että älkää hätäilkö. Sun ja nimenomaan TEIDÄN pitää olla täysin varmoja mitä haluatte. Sitten kun TE sen tiedätte, muiden mielipiteillä ei ole hevonpeen verran väliä :) Nauttikaa toisistanne ja suunnitelkaa ja haaveilkaa ja toteutatte sitten unelmia kun TE olette niistä varmoja ja niihin valmiita.

Katijohanna90 likes this

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Samaa mieltä minäkin. Ja kääntäen asian niin päin, että mitä ajattelisin asiasta omien tyttärieni kohdalla, niin kyllä kaikessa hiljaisuudessa toivoisin että nauttisivat nuoruudestaan ja jaksaisivat odottaa, kun elämässä on niin paljon muitakin ihania asioita. Saatan myös kuulostaa tylsältä vanhalta akalta, mutta samaa toivon teillekin, nauttikaa nuoruudesta ja toisistanne, kiirettä ei ole minneen. :girl_smile:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nuorena solmitut suhteet eivät yleensä kestä (noh, ainahan se poikkeuskin sieltä löytyy). 18 vuotiaana luulin tuntevani kuka olen ja mitä haluan. 20 vuotiaana tajusin, etten ollut tiennyt elämästä mitään, mutta luulin nyt tietäväni kuka olen. Tästäkin on kulunut jo kuusi vuotta ja olen näiden vuosien aikana kasvanut ja muuttunut ajatuksiltani niin paljon etten edes tunnistaisi itseäni jos olisin itseni silloin nuorena kohdannut. Ainakaan minun kohdallani teinivuosina solmittu suhde ei olisi ikimaailmassa kestänyt.

Angel of hope: Rakkautesi on varmasti yhtä väkevää nyt myöhemmin, en epäile sitä hetkeäkään. Muistan kyllä miten vahvasti minäkin silloin rakastin ja kihloista haaveilin, mutta usko minua kun sanon; loppuelämä on niin pitkä, että ehdit tekemään kyllä kaiken mistä olet ikinä haaveillut. Kannattaa jättää jotain kokemuksia myöhemmillekin vuosille koettaviksi.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Angel of hope: Rakkautesi on varmasti yhtä väkevää nyt myöhemmin, en epäile sitä hetkeäkään.

Piti sitten tulla kirjoitusvirhe: "nyt KUIN myöhemminkin"

Share this post


Link to post
Share on other sites

*

Edited by Hynis

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä en usko että sopivaa kihlautumisikää onkaan. Jos parilla on yhteiset tulevaisuudensuunnitelmat (opiskelu/työ samassa kaupungissa, yhdessä asuminen jne.) ja -haaveet, niin tottakai kihloihin voi mennä. Itse odottaisin kuitenkin ainakin häiden kanssa vähän pitempään, mun mielestä ainakin armeija pitäisi olla käytynä ja yhdessäasumista kokeiltu ennen avioliittoa, jos se siis sopii omaan arvomaailmaan. Siinä vaiheessa taas jos ammattikoulututkinto tai ylioppilaslakki on vielä kaukainen asia, armeija-ajasta ei ole mitään tietoa eikä myöskään siitä että opiskeleeko ensi vuonna sähkötekniikkaa Imatralla vai kokkilinjalla Porvoossa, niin sellaisessa elämäntilanteessa ei mun mielestäni oikein pysty tekemään niin isoja sitoutumisia vaativia päätöksiä kuin kihlaus tai avioliitto.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä kihlauduin 16 -vuotiaana, ja vielä en ole tuosta miehestä eronnut (eikä ole aikomuksenakaan). Nyt ollaan siis oltu yhdessä rapiat 12 vuotta.

Vaikea silti antaa neuvoa toiselle. Itse sen parhaiten tietää, milloin on valmis kihloihin ja milloin naimisiin. Me menimme naimisiin vasta lähes 9 vuotta kihlojen jälkeen. Silti koko kihlausajan meillä oli tarkoituksenakin avioitua. Halusimme silti kasvaa ensin yhdessä aikuisiksi, ennen kuin sitä viimeistä ja virallista sitoutumista teemme.

Mä en ehkä siis ole oikea tyyppi kysymään, mutta miksi moinen hoppu? Miksi pitää mennä nuorella iällä kihloihin, jos on samalla sitä mieltä, että sitten pitää vuoden sisään myös astua aviosäätyyn?

Via sanoi tuossa hyvin. Ennen avioliittoa olisi hyvä, että olisi koettuna sitä ihan oikeasti aikuisen elämää, vastuuta, mitä oma koti, työ (ja miksei jatko-opinnotkin) jne. tuo tullessaan. Toisin sanoen siis kokemus arjen pyörittämisestä. Teki sen sitten yhdessä rakkaansa kanssa tai yksin.

Reaktioista vielä. Meidän kihlausta ei kaikki sukulaiset niin tosissaan ottaneet. Silloin se loukkasi, kun itse tiesi ihan tasan tarkkaan, mitä halusi, mutta nyt kyllä ymmärrän, miksi he epäilivät. Me olimme molemmat vielä ihan lapsia, seurustelleet vuoden.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä oon nyt sitte teidän toisten kans ihan toista mieltä.

Kyllähän se on ihan kiva olla kokeillu elämää muualakin, mutta voin kertoa, että kaikilla ei ole esim ollut sitä suojelta ja nuoren ihmisen valmiiksi suunniteltua ja toteutettua elämää alaikäisenäkään, joten ei ehkä ole tarvista jatkaa samalla linjalla yksin enää sen jälkeen.

Ihmiset muuttuu ja kasvaa ja mun mielestä on parempi kasvaa yhdessä, kuin erikseen. Jos ottaa omaa aikaa, kasvaa helposti erilleen, vaikkei haluaisi. Voihan näin tapahtua yhdessäkin asuttaessa, mutta en näe syytä olla erossa ja "itsenäinen" vain siksi, että niin kuuluu olla ja sitä jää suremaan, jos niin ei tee.

Mä olen sitä mieltä, että kilhoihin voi mennä, kun on valmis menemään naimisiin. En tajua, miksei nykyään voi mennä nuorena naimisiin ja tehdä lapsia, niin kuin yhteiskunta velä vähän aikaa sitten edellytti ja toivoi. Jos se on onnistunut isovanhemmilta, niin miksei meiltä?

Itselä on paljon enemmän positiivisia esimerkkejä onnistuneista avioliitoista, kuin epäonnistuneista, kun ystävät ja kaverit on menneet nuorena (alle 18-24v) naimisiin.

Mutta ehkä avioliitto ja sen eteen tehtävä työ sitten merkitsee eri ihmisille eri asiaa. Minulle se merkitsee toiseen ihmiseen sitoutumista myötä ja vastoinkäymisissä koko elämäksi ja kenties sen jälkeenkin. Kyllä avioliitossakin voi "kokeilla siipiään".

Share this post


Link to post
Share on other sites
Kyllä avioliitossakin voi "kokeilla siipiään".

Tottakai voi, ja ehdottomasti erityisesti nuorena avioituvien pitääkin. Siihen vaaditaan kuitenkin ennen kihlausta ja naimisiin menoa yhteistä keskustelua ja yhteisiä näkemyksiä - 18-vuotiailla edessä on paljon ratkaisuja liittyen opiskeluun, asuinpaikkaan ja työhön, ja jos suunnitelmat eroavat kauheasti toisistaan eikä se täysin sovi molemmille niin pystyykö silloin oikeasti sitoutumaan myötä- ja vastoinkäymisiin?

Kaikissa parisuhteissa pitää suunnitella tulevaisuutta yhdessä, keskustella ja tehdä kompromisseja, erityisesti nuorten suhteissa koska silloin tehdään isoja tulevaisuutta ohjaavia valintoja. Jos keskusteluyhteydet ja yhteinen arvomaailma ovat kunnossa, niin kyllä silloin voi naida nuorenakin. ;) Näiden asioiden suhteen ihmiset vain taitavat kypsyä ja kehittyä niin eri tahdissa ettei sitoutuminen toimivaan parisuhteeseen ole mahdollista toisille nuorena ja joillekin ei koskaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Angel of hope Mielestäni, jos olet kypsä ja valmis menemään kihloihin ja naimisiin niin et myöskään huolehtisi vanhempien tai sukulaisten mielipiteistä.

Itse voin sanoa että olen ollut kihloissa muutaman kuukauden ja menossa naimisiin nuorena (ikä 23v) eikä edes tullut mieleen ajatus että miten sukulaiset tai perhe reagoisi asiaa, olen itsenäinen ja oma itseni ja olen valmis tekemään parisuhteestani virallisen.

Kokeilin itse ns. teinikihlat 16v ikäisenä (melkein 17!) eikä ne kauaa kestänyt. Nyt olen tajunnut että ei se ole pelkkä rakkaus mikä parisuhteen kasassa pitää, ja myös sen että molemmat osapuolet kasvavat paljon siinä vaiheessa kun lähtevät maailmalle ja opiskelemaan/töihin. Jos te olette toisilleen oikeasti "se oikea" niin hienoa teille! Mutta jos teillä on pieninkään epäilys asiasta niin odotelkaa vielä, teillä on hyvin aikaa!

Olen myös merkinkantajan samaa mieltä että kihloihin voi mennä vasta kun on valmis menemään naimisiin ( siis nyt vanhempana ja hiukan viisaampana).

Kihloihin meno ei ole itseisarvo. Jos haluatte kihloihin menolla osoittaa sitoutumista niin parempana vaihtoehtona on ostaa vaikka samanlaiset kaulaketjut.

Tunnen itseni ihan 100-vuotiaaksi kun kirjoitan tätä, mutta sanoma on siis että ok, jos oikeesti oikeesti, mutta ei jos vähänkin. (Tämä tulee syvällä kokemuksen rintaäänellä)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Reaktioista vielä. Meidän kihlausta ei kaikki sukulaiset niin tosissaan ottaneet. Silloin se loukkasi, kun itse tiesi ihan tasan tarkkaan, mitä halusi, mutta nyt kyllä ymmärrän, miksi he epäilivät. Me olimme molemmat vielä ihan lapsia, seurustelleet vuoden.

Just tätä hain. :) Itse olen ihan varma jo mitä haluan, pelkään vain juuri tätä, että ei oteta vakavasti, vaan sitten puhutaan "teinikihloista".. Mut me näytetään niille! ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Mä olen sitä mieltä, että kilhoihin voi mennä, kun on valmis menemään naimisiin. En tajua, miksei nykyään voi mennä nuorena naimisiin ja tehdä lapsia, niin kuin yhteiskunta velä vähän aikaa sitten edellytti ja toivoi. Jos se on onnistunut isovanhemmilta, niin miksei meiltä?

Itselä on paljon enemmän positiivisia esimerkkejä onnistuneista avioliitoista, kuin epäonnistuneista, kun ystävät ja kaverit on menneet nuorena (alle 18-24v) naimisiin.

Mutta ehkä avioliitto ja sen eteen tehtävä työ sitten merkitsee eri ihmisille eri asiaa. Minulle se merkitsee toiseen ihmiseen sitoutumista myötä ja vastoinkäymisissä koko elämäksi ja kenties sen jälkeenkin. Kyllä avioliitossakin voi "kokeilla siipiään".

Itse olen 14-lapsisesta perheestä, vanhin tyttö, joten ihan varmasti olen vastuuta oppinut, saanut ja joutunut ottamaan. Omat vanhempani olivat 18 ja 19 vuotiaita naimisiin mennessään, heidän taholtaan epäilyksiä tuskin siis tulee. Haluan kuitenkin oppia ymmärtämään myös muiden reaktioita ja niiden taustoja asiaan, sillä temperamenttisena ihmisenä se vähentäisi riskiä pihahtaa.. ;) ;) He ovat siis nyt olleet naimisissa 19 vuotta, ja liitto on kestänyt kaikki lapset, kaksi yritystä ja vakavan sairauden. Terve pohja siis on.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä rupesin seurustelemaan mieheni kanssa (tai no poika silloin :D) kun olin 14 (puoltoista kk ennen kuin täytin 15) ja mies 17. Kihloihin mentiin kun mies oli juuri täyttänyt 18 ja minä olin 15. vajaa 9 kk siis seukkailun aloittamisesta.

Mun vanhemmat oli ihan ymmärtäväisiä ja samaten miehen äiti. Miehen isä ja muut oli lähinnä raivoissaan tai naureskelivat.

Mutta edelleen siis yhdessä ollaan, naimisiin mentiin vasta 2005 eli huima 9 vuotta oli kihlausaika :)

Ikinähän sitä ei tiedä kestääkö liitto ja yhdessäolo mutta ei voi mitään. Eihän tässä ikinä uskaltais vakiintua jos niin ajattelis :)

edit: siis samaa mieltä kuin muut, tee niinkuin itte parhaaksi tunnet äläkä muiden reaktioita mieti.

mutta siis omalla esimerkilläni halusin osoittaa että voi ne teinikihlatkin kestää :)

Edited by Cassandra
Katijohanna90 likes this

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vaikka ei saisi pilkkua viilata ja jokainen sanoo miten ajattelee kuitenkin tuntuu hassulta kun puhutaan että kihlaudumme ... ajan päästä. minä kun pidän teitä jo kihlautuneena kun olette naimisiin menostakin sopineet. mikä tekee tämän maagisen puolen vuoden odotuksen? oletteko asuneet yhdessä vai onko teillä vakaamus että ette asu yhdessä ennen avioliittoa? jos ette ole asuneet yhdessä eikä ole vakaamusta suosittelisin asumaan hetken yhdessä ennen kun lupautuu toiselle loppu iäkseen toivottavasti. kuitenkin se on eri asia jakaa arki toisen kanssa kun vaan kyläillä toisen (vanhempien) luona. sinullakaan kuitenkaan ei ole elämän kokemusta muusta kun kotona asumisesta(?).

itse en ilman yhdessä asumista kihloja lupailisi koska minä tarvitse sen yhdessä asumisen ennen kun voin todeta että yhteisarki luistaa tarpeeksi hyvin.

eihän sinänsä teidän kihlautumisesi "kuulu" kenellekkään muulle kun vain teille kahdelle. jos teistä tuntuu oikealta kihlautua ja mennä naimisiin antaa palaa.

En paheksu tilannettaa. itse olen 19 vuotias kihloissa oleva ja pian naimisiin menossa. nuori kihlautuja/avioituja siis itsekkin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Me mentiin kihloihin silloin kun minä täytin 18 ja mies oli 23. Puolen vuoden seurustelun jälkeen, ilman että oltaisiin asuttu päivääkään yhdessä. :P Ja naimisiin ollaan menossa nyt elokuussa.

Suosittelen tietenkin kaikille vähintään kymmenen vuoden seurustelua ja kymmenen vuoden yhdessä asumista. Ja ikää mielellään vähintään se 40, että varmasti tietää mitä haluaa.

Mutta toisaalta, jos tuntuu siltä niin anna mennä vaan, kyllä ne epäilijät viimeistään naimisiin mennessä lopettaa. :D

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tää on taas näitä asioita, joihin ei ole mitään oikeaa vastausta. Jokainen menee kihloihin ajallaan, kun tuntee ajan olevan kypsä ja valmis menemään myös naimisiin asti. Ei voi sanoa, että alaikäinen on liian nuori. Moni alaikäinen on paljon kypsempi menemään kihloihin kuin vaikka 10-20 v vanhempi. Nää on niin yksilöllisiä asioita. Mun mielestä ei kenelläkään ole oikeutta mennä sanomaan toiselle, että sä oot ihan liian nuori ja kokematon. Silloin, kun ymmärtää kihlautumisen merkityksen ja minkä takia se oikeasti solmitaan, on valmis.

Nämä "mennään-kihloihin-ja-erotaan-kahden-kuukauden-päästä" -tapauksen onkin sitten ihan toinen juttu. Niitä tapaa niin teinien kuin vanhempienkin ihmisten keskuudessa...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin itse 16-v kun kihlauduin ensimmäisen kerran, ja varmasti olisin sille tielle jäänytkin ellen olisi lähteny ulkomaille opiskelemaan. Sanoivat silloin, että jos se tämän (vuoden eron ) kestää, kestää se mitä vaan. Kovasti vielä yritettiin töitä tehdä suhteen eteen, mutta totuus on ytarua ihmeellisempää. Kolmen vuoden jälkeen oli nostettava kädet pystyyn, ja luovutettava. Noista kolmesta vuodesta siis keskimmäisen olin opiskelemassa.

Mutta joka tapauksessa, kuten vanhempani aikanaan minulle sanoivat kun 16-vuotiaana kysyin heidän mielipidetttään " me luotetaan sun arvostelukykyyn, ja sinä teet niinkuin sinusta oikealle tuntuu". Sinä tiedät, mikä sinulle on oikea ratkaisu.

Tulee tippa linssiin vieläkin :girl_cray:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin kahta kuukautta vaille 18 kun menimme kihloihin nyt kesällä. Ja nyt ensi kesänä menemme naimisiin, jolloin en siis vielä ole ehtinyt täyttää edes 19.

Iällä ei ole suurta merkitystä, kun on kysymys avioitumisesta. Tärkeämpää on, että on 100 % varma, ja että on tutustunut kumppaniinsa henkisesti mahdollisimman syvästi. Ja miettikää vaikka vastauksia siihen, että minkä takia menisitte naimisiin. Se auttaa pohtimaan, että kannataako mennä naimisiin. :)

Meidän piireissä on ollut ja on todella tavallista avioitua jo 18-20 vuoden iässä (olemme uskovaisia), joten itse en pidä tuota 18 vuoden ikää liian varhaisena kihlautumiselle/avioitumiselle. Mutta jos sinulla on hivenenkin verran epäilystä avioon astumisen suhteen, ei missään nimessä kannata kihlautua!

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kaipa sitä voi mennä kihloihin missä vaiheessa vaan 16 tai 80 vuotiaana ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eiköhän kihloihin kannata mennä silloin, kun on valmis sitoutumaan loppuelämäkseen toiseen ihmiseen (eli menemään naimisiin tämän kanssa). Kihloihin ei kannata mennä siksi, että se on kivaa, siksi että ollaan oltu yhdessä niin kauan tai että saa ostaa ihanan timanttisormuksen. Kannattaa kihlautua silloin, kun on varma siitä, että sama naama miellyttää vielä seittemänkymppisenäkin ja hieman ruttuisempana ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Itse menin kihloihin 17-vuotiaana. Mieheni oli silloin 16.

Ei sitä oikeesti vielä sillon tiennyt, mitä tuo kihlautuminen merkitsisi. Menimme kihloihin, koska se kuulosti kivalta, uudelta askeleelta kohti aikuisuutta.

Sukulaiset olivat ehkä hieman hämillään, mutta onnellisia puolestamme. Seurustelua silloin oli takana vajaat 3 vuotta. Nyt kun olemme yhdessä yhdeksättä vuotta ja arki pyörii yhteisen lapsen ympärillä, olen varma siitä, että tulemme olemaan yhdessä lopun ikämme.

Kihlaus on lupaus avioliitosta ja nyt kun ajattelee, niin olisihan sitä myöhemminkin ehtinyt kihlautua..

Share this post


Link to post
Share on other sites

On hyvin vaikea määritellä oikeaa ikää. Tuossa tilanteessa menisin itseeni, ja kysyisin itseltäni useita kysymyksiä. Olenko valmis? Jaksanko joka aamu herätä sen ihmisen vierestä? Entä jos hän vakavasti vammautuu/sairastuu, jaksaisinko seisoa hänen vierellään silti? Olenko valmis ottamaan vastuun meistä molemmista enkä vain itsestäni? Pystynkö tekemään kompromisseja? Ja varsinkin pystytkö kuvittelemaan, että olisitte yhdessä vielä 70-vuotiaina? Se on yks hailee mitä muut ajattelee, mitä te ajattelette itse on tärkeintä. Mutta itse löisin teidän tilanteessa jarrua. Pohtisin kunnolla mitä haluan itse, ja ennen kaikkea mitä toinen haluaa.

KANNATAN yhteisasumista ennen kihloihin menoa, koska se tuo esiin uusia puolia tutusta ihmisestä. Noin kaksi vuotta sitten olisin sanonut, että tunne poikaystäväni täysin. MUTTA kuinka ollakkaan en tuntenutkaan, joka päivä vieläkin huomaan jotain uutta. Ja suoraan sanottuna, sietorajat ovat joskus olleet koetuksella kummallakin. En sano et näin olisi kaikilla, mutta jokainen on tapauksensa. Emmekä ole mikään tuore pari, vaan olemme seurustelleet joulukuussa 6vuotta. Jos yhteisasuminen sujuu, niin siitä vain.

Share this post


Link to post
Share on other sites
KANNATAN yhteisasumista ennen kihloihin menoa, koska se tuo esiin uusia puolia tutusta ihmisestä. Noin kaksi vuotta sitten olisin sanonut, että tunne poikaystäväni täysin. MUTTA kuinka ollakkaan en tuntenutkaan, joka päivä vieläkin huomaan jotain uutta. Ja suoraan sanottuna, sietorajat ovat joskus olleet koetuksella kummallakin. En sano et näin olisi kaikilla, mutta jokainen on tapauksensa. Emmekä ole mikään tuore pari, vaan olemme seurustelleet joulukuussa 6vuotta. Jos yhteisasuminen sujuu, niin siitä vain.

No mutta onko sitä koskaan mahdollista tuntea toista, vaikka olisi asunut yhdessä kymmenen vuotta? Itse olen asunut sulhaseni kanssa nyt 2½ vuotta, ja vaikka se ei ole lähelläkään tuota mainitsemaani kymmentä, on se silti melko paljon. Kuitenkin aina toisinaan tulee ilmi joitain pieniä asioita, joista en ole aiemmin ollut tietoinen. En kuitenkaan usko, että ilmi tulee mitään, minkä kanssa en pystyisi elämään, joten naimisiin ollaan menossa ensi kesänä.

Sitten alkuperäiseen kysymykseen: itse menin kihloihin heti täytettyäni 18 vuotta. Se oli melko aikaisin, olimme sulhaseni kanssa seurustelleet vasta 8 kuukautta eikä yhteisasumista ollut takana. Kuitenkin päätös tuntui oikealta, joten kihloihin mentiin. En ole katunut, mutta varmasti olisin jos sulhasesta olisi käynyt ilmi jotain todella kamalaa. Toisaalta, tuollaisissa tapauksissa pitänee vain luottaa siihen omaan tuntumaan. Totta kai meillä on ollut omat vaikeutemme, varsinkin kun yhteisasumisessa oli alkuun soviteltavaa, mutta nyt elämä on asettunut omiin (onnellisiin) uomiinsa.

Niin että jos siltä tuntuu, niin kihloihin vain.

Share this post


Link to post
Share on other sites
No mutta onko sitä koskaan mahdollista tuntea toista, vaikka olisi asunut yhdessä kymmenen vuotta?

Undo, näinhän se on. Mutta olen itse oppinut paljon, kuten monia asioita hänen huonoista puolistaan. Ja olen oppinut elämään niiden kanssa, mutta tiedän monia tapauksia joissa näin ei ole käynyt.

Minä ja poikaystäväni kävimme ensimmäisenä vuonna sellaisen mylläkän läpi, jota en halua muiden kokevan. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi, tosin huonolla menestyksellä. Hain oikeustieteelliseen pääsemättä pääsykokeista läpi, joka vei minut pahimmalle pohjalle ikinä. Olin polttanut itseni loppuun. En osannut muuta kuin itkeä, ja nukkua. Vajosin suoranaiseen koomaan, enkä välittänyt mistään mitään. Lopulta minut vietiin lääkäriin ja sain apua unilääkkeistä/rauhoittavista. Voin vain kuvitella kuinka koetuksella tuolloin suhteemme oli, en edes ymmärrä miten hän jaksoi. Siitä asti olen tiennyt että hän on SE OIKEA, joka hetki kun tarvitsin sain tukea hänen olkapäästään. Ja hän oli se voima, joka minut nosti sieltä pohjalta. Hän sai minut uskomaan, ettei mikään ole päättynyt ja elämä jatkuu. Olen kiitollinen että olen kohdannut tämän ihmisen, ja saan elää hänen kanssaan. Jos näin olisi tapahtunut silloin kun asuimme erillään olisi kokemus ollut toinen, koska hän ei olisi ollut joka hetkessä mukana. Mutta kun asuimme yhdessä, hän näki kuinka pahoin voin ja auttoi, eikä ollut heti heittämässä minua pois. Vaikka vanhempani olivat tarjoituneet ottamaan minut takaisin.

Mutta tämä on vain meidän tarinamme, jonka koimme yhdessä. Ja niin kuin kirjoitin edellisessä, jokainen on oma tapauksensa. En tarkoita etteikö suhde toimisi ilman yhteisasumista. Jokaisessa suhteessa on vastoin käymisensä ja tulee olemaan, niiden kanssa on vain opittava elämään. Toivottavasti ymmärsit kantani? Koitin tuoda asiani selkeästi esille..

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now