Ei

Miten nim(i)en päättäminen eteni/on edennyt?

155 posts in this topic

Päätin pitää oman nimeni hyvin paljon samoista syistä kuin Fröken Strand:

- Ainoat sukulaiset joita on samalla nimellä ovat äitini, siskoni ja mummoni

- Työelämässä minut tunnetaan omalla nimelläni

- Miksi ihmeessä minun täytyisi vaihtaa nimeni jos miehenikään ei tarvitse

- Sulhasen perheessä kaikki veljien vaimot ovat vaihtaneet nimensä ja heille on itsestäänselvyys että minäkin vaihdan, samoin tuleville appivanhemmille... ::)

- Nimi on erittäin vahvasti osa minua, varsinkin sen takia että isäni kuoli ollessani lapsi

Päätin tehdä näin vaikka kaikki ympärillä olevat ihmiset sanovat että tottakai sinä vaihdat nimesi, jopa oma äitini on sitä mieltä. Ongelmia voi tulla sitten jos tulee lapsia, minulle ei ole itsestäänselvää se että lapset saavat mieheni nimen, sillä minun sukuhaara loppuisi, hänen sukuaan on jo sillä nimellä uutta sukupolvea.

Share this post


Link to post
Share on other sites

On edennyt toistaiseksi olemattomasti! Noh mutta onneksi on vielä aikaa junnata asiassa edes takaisin. Haluaisin ehdottomasti ajatuksen tasolla vaihtaa miehen nimeen,  mutta kun yksi legendaarisista ongelmista on se, että en pidä mieheni sukunimestä  :( Ei oma nimenikään mikään erikoinen ole, mutta sentään neutraali, eikä sellainen kummajainen kuin mieheni.

Enkä missään nimessä halua ottaa yhdistelmänimeä. Joskus harvoissa tapauksissa mielestäni yhdistelmänimi voi kuulostaa hyvältä, mutta ei kyllä tässä tapauksessa. Tosiaan, on todella vaikea ratkaista asiaa, kun kuitenkin haluaisin että olisi yhteinen nimi. Eikä mieskän halua ottaa minun nimeä. Sittenhän olisi sekin vaihtoehto, että keksii aivan oman uuden yhteisen nimen... :-?

Share this post


Link to post
Share on other sites
- Miksi ihmeessä minun täytyisi vaihtaa nimeni jos miehenikään ei tarvitse

- Sulhasen perheessä kaikki veljien vaimot ovat vaihtaneet nimensä ja heille on itsestäänselvyys että minäkin vaihdan, samoin tuleville appivanhemmille... ::)

;D Tämän takia mäkin tässä edelleen kitisen ja pähkäilen, vaikka olen jo periaatteessa luvannut, että ainakin lasten nimet vaihdetaan... Mutta eikö nyt ole vähän typerää, että jos nelihenkisessä perheessä on yksi eri niminen, niin muut kolme vaihtavat nimensä?! Mies ei halua kuitenkaan nimeään vaihtaa, ja suotakoon se hänelle -en silti koe, etteikö hän olisi perheen täysivaltainen jäsen, vaikka hänellä onkin edelleen isänsä -eikä vaimonsa!- sukunimi (..sori, mä en vaan pääse yli usealta taholta kuulemastani idioottisloganista, että naisen pitäisi olla joko isänsä tytär tai miehensä vaimo. Jostain syystä moinen sovinismi suututtaa mua suunnattomasti -varsinkin naisten suusta kuultuna. Olen ehkä vähän turhan herkkä   :P). Olen ajatellut olevani suht' moderni nuori nainen ja halunnut aviottomille lapsillenikin oman nimeni, mutta aiemmin olen ajatellut luontevasti, että nimet vaihdetaan, kun menen lasteni isän kanssa naimisiin. Mutta minkä h**tin takia?!

Ja sitten tuo lainaamani tekstin toinen pointti: kyllä anoppi pettyy karvaasti, jos nimiä ei vaihdetakaan... *hahhah!*   ::)

Eli vastaus kysymykseen: Nimen päättäminen ei ole edennyt, ei sitten yhtään. Menee itseasiassa koko ajan vain takapakkia...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Eikö tasa-arvoa ole myös se että saa valita miehensä nimen , ei siis ole pakko ottaa vaan saa valita.

Aiheen kirjoituksista  helposti tulee sellainen olo että ainut oikea vaihtoehto  on pitää oma nimensä . Älkää kukaan vetäkö hernettä nenään minun kirjoituksen takia, ihmettelin vain tätä tasa-arvo asiaa....

Kukaan ei minua painostanu pitämään tai muuttamaan nimeäni vaan itse tein valinnan,  valitsin mieheni nimen .

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olen aina ollut sitä mieltä, että pidän oman sukunimeni, mutta kuinka ollakaan en enää ole varma. Oma sukunimeni on nätti ja harvinainen, meitä tämän nimisiä on Suomessa parikymmentä. Toisaalta nimi kuullaan ja kirjoitetaan mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla väärin ja siinä on lisäksi erikoismerkki. Miehen nimen ottaminen onkin alkanut houkuttaa, sitä ei oikein voi kuulla tai kirjoittaa väärin. Lisäksi se on paljon tavallisempi, jolloin tuntisin itseni anonyymiksi, voisin vaikka sanoa, että "en se ole minä jonka sinä googletit, se on joku toinen samanniminen". Tosin googlettaessa kävi ilmi, että Suomessa ei sittenkään olisi toista samannimistä vaikka vaihtaisin sukunimeä...

Nojuu, tämä nimen päättäminen on siis ollut mielenkiintoinen prosessi, todennäköisesti teen lopullisen päätöksen sitten juuri ennen vihkimistä hirveässä stressissä...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on aikaa häihin vajaa vuosi. Yhdysnimet on poistettu valikoimasta meillä kokonaan, en itse voi sulattaa iteselleni yhdysnimeä, nimi mikä miehelle tulisi on lähes samanlainen erään jo olemassa olevan suvun väliviivalla kirjoitettava sukunimi (kirjaimen ero), suuri mahdollisuus sekoittaa aina siihen. Minun nimi on poistettu myös harkinnasta yhteisesä päätöksestä. Miehen nimi on vielä pieni mahdollisuus, mutta kumpikaan ei ole oikein innostunut siitä. Toisaalta taas se olisi helpoin ratkaisu kaikin puolin, enkä minä lopulta panisi sitä pahakseni. Nimi ei itsessään ole kovin kaunis, ei kovin yleinen (havaittavissa toisinaan pientä epäuskoa "voiko sellanekin sukunimi olla"), mutta niin helppo sekoittaa muuhun ja vääntyy niin helposti muuksi, jotenkin kuitenkin aikas kiva. Mitään hinkua ei kummalakaan ole "erottautua" suvustaan, estetiikasta lähinnä on kysymys :)

Vahvimpina ja vaikeimpina vaihtoehtoina meillä on etsiä nimi jomman kumman suvun historiasta tai keksiä uusi. Niitä joutuisi varmasti perustelemaan molempien suvuille ja ystäville, mutta eipä olisi ensimmäinen asia jota joutuisi selittelemään. Olisi ehkä eniten meidän näköinen jos ihan uusi suku perustettaisiin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin aina ihan varma, että tulen pitämään oman nimeni.

Jossain vaiheessa kuitenkin ajattelin yhdysnimeä siitä syystä, että kun sitten joskus tulee lapsia, olisi kiva olla edes osittain sama nimi perheen kanssa. MUTTA oma etunimeni on jo itsessään kaksiosainen, pitkä ja vielä väliviivalla, niin yhdysnimi pidentäisi sitä vaan entisestään. Yhdistelmästä tulisi aika koominen kaikessa komeudessaan väliviivoineen kaikkineen.

Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että otan miehen nimen. Uskon selviäväni ilman sen suurempia identiteettiongelmia, vaikka omasta nimestäni yhä edelleen pidän enemmän kuin mieheni nimestä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

JES! Mä olen viimein saanut päätökseni tehtyä, ja se tuntuu täysin oikealta: Pidän oman nimeni.

POhdin ja pohdin ja kuuntelin niin äärettömän kauan niitä "Tottakai sun TÄYTYY ottaa miehesi nimi"- jorinoita, ja sit kun aloin makustelemaan oman nimeni säilyttämistä, niin se kolahti. Lähes kaikki kauhistuksissaa kyselevät, että "miksi, miksi, miksi" ja oikeastaan ainoa mitä siihen voi vastata on "miksi ei?". Nyt eletään kuitenkin vuotta 2010, eikä mikään laki sano että naisen pitäisi vaihtaa nimeään. Silti muiden tehtävä on päivitellä päätöstäni.

Mä olen sen niminen kuin olen, ja mies sen niminen kuin on ja tällaisina me menemme naimisiin. Tunnen, että olemme kaksi enemmän tasa-arvoista henkilöä oman nimisinämme. Ihan yhtä lailla koen, että olemme perhe näin, kuin mitä olisimme samannimisinä. Lueskelin tuosta nimen vaihtamisesta historiaa, ja huomasin, että tämä "perinne" on ajatunut Suomeenkin vasta 1900 luvun alussa, jota ennen miehet ja naiset olivat oman nimisiään. Siinä meni pohja siis siltä perinteisiin vetoamiseltakin. Sen verran huomaan kallistuvani vanhoihin tapoihin, että koen yhä hieman tarvetta selitellä valintaani, vaikka mitään syytä tähän ei ole. Lisäksi en koe siirtyväni miehen sukuun millään lailla, vaan koen ( ja haluan kokea) kuuluvani omaan sukuuni, mies omaansa. Yhdessä olemme sitten oma yksikkömme.

Minulle myös kauhisteltiin, että "sitten ihmiset eivät tiedä teidän olevan naimisissa", johon sulhaseni kanssa totesimme yhteen ääneen: "Ei kenenkään muun tiedolla ole väliä kuin meidän kahden."

Tässä siis perustelujani. Ah, tämä tuntuu ihanan oikealta päätökseltä, etenkin kun tajusin heittää kaiken velvollisuudentunnon harteiltani! :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minulle myös kauhisteltiin, että "sitten ihmiset eivät tiedä teidän olevan naimisissa",

Musta tää on myös hieman erikoinen perustelu. Oikeastihan ainoa tapa varmasti tietää sukunimestä siviilisääty, on kaksoisnimi. Sama sukunimihän voi tarkoittaa sisaruksiakin. Jos pariskuntaa vaikka haastatellaan iltapäivälehteen, että tykkäättekö helteistä ja vastaajat ovat Matti ja Maija Virtanen, niin mistä se pitäisi tietää, että ovat naimisissa eivätkä sisarukset? Jos taas vastaamassa ovat Maija Virtanen ja Matti Nieminen-Virtanen, niin asia on selvä :grin:

Share this post


Link to post
Share on other sites

En osaa päättää, en tykkää nykysestä sukunimestä ja haluan että meillä on sama sukunimi miehen kanssa. Mutta en haluais miehen sukunimeä koska suvus jotain tyyppejä joita inhoan ja ne mua. Kauheaa ajatella että meillä olis sama sukunimi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle ei ollut mitenkään erityisen tärkeää saada samaa nimeä miehen kanssa. Ajattelin myös, että olisi hassua silti jos naimisiinmeno ei mitenkään näkyisi nimessäni. Olinkin siis jo päätynyt yhdistelmänimeen, kunnes keksimme miehen kanssa hänen isoäitinsä tyttönimen olleen kaunis. Kyseinen isoäiti nukkui pois nyt keväällä, joten ajattelimme, että jos saamme vain otettua vielä (tänään siis käytiin maistraatissa ja vihkiminen ensi viikon perjantaina, että aika tipalle meni!) miehelle tämän nimen, niin minäkin sitten vaihdan siihen.

Saatiin siis kaunis yhteinen sukunimi ja molemmat vaihtavat, joten se on minusta ihan tasa-arvoinen juttu vaikka nimi miehen puolelta sukua tuleekin :) minun suvussani ei ole lähisuvussa ainakaan mitään kivoja, että sieltä olisi voitu vaihtaakaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vaihdan sukunimekseni mieheni sukunimen. Haluan, että meillä on yhteinen nimi. En myöskään ole kiintynyt nykyiseen sukunimeeni (ei siinä mitään vikaa ole), vaan minulle on lähes saman tekevää mikä sukunimeni on. Miehelläni ei hämmästyksekseni ollut asiaan kantaa (luulen kyllä, ettei haluaisi ainakaan omaa nimeään vaihtaa, mutta siitä vaihtoehdosta en edes kysynyt). Onhan passin ja erilaisten korttien uusimisessa vähän vaivaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hyvin helposti! Sanoin miehelleni, että haluan ottaa hänen sukunimen kun menemme naimisiin ja hänellä ei ollut mitään sitä vastaan :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Kuin myös meillä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tämä on tullut täällä ilmi jo muualla, mutta vastaan vielä tännekin. :) Minun sukunimeäni on tällä hetkellä 4193 kpl ja miehen nimeä 5014 kpl. Yleisyys ei ollut liiemmin ongelma, mutta etunimeni nimikirjaimet yhdistettynä miehen sukunimeen saadaan erään ällöttävän loisen nimi, ja taas toisaalta minun etunimeni ja miehen nykyinen sukunimi yhdessä muodostavat ärrä- ja ässävikaisen suussa vähän turhan humoristisen yhdistelmän (opetusalalla tulevaisuudessa työskentelevänä halusin ottaa jo tämänkin väännöksen huomioon). Mieskin jo totesi: "Ei susta oikeasti voida sen nimistä tehdä!" :girl_haha:

Päädymme siis ottamaan miehen äidin eli siis tulevan anoppini tyttönimen, jolla on tällä hetkellä 61 kantajaa. Toki harvinainen, mutta simppeli, kansainvälinen, kaksitavuinen sekä passeli meidän molempien etunimien kanssa.

Edited by Eeda

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä nimiasia lähti siitä, että halusimme yhteisen nimen. Itse olen aina ajatellut, että voin vaihtaa nimeni, JOS miehen nimi on parempi kuin tyttönimeni (joka ei ole perussuomalainen nimi - ei harvinainen muttei myöskään erityisen yleinen). Nyt kun nimenvaihtaminen on ajankohtainen päätös, olen hieman kahdenvaiheilla: toisaalta miehen hyvin suomalainen nimi on ihan kiva eikä onneksi kaikista tavallisin, mutta kuitenkin selkeästi yleisempi kuin tyttönimeni.

Haluaisin, että yrittäisimme saada käyttöömme sukunimistämme muodostetun kokonaan uuden sukunimen, joka oikeasti kuulostaa mielestäni kauniilta eikä väkisin keksityltä. Mies ei kuitenkaan ole kovin innostunut nimensä vaihtamisesta, vaikka periaatteessa hänellä ei mitään olekaan uutta nimeä vastaan. :D Tässä siis nyt katsellaan ja pohditaan, mutta todennäköisesti myönnyn ja otan miehen sukunimen. :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Lueskelin tuosta nimen vaihtamisesta historiaa, ja huomasin, että tämä "perinne" on ajatunut Suomeenkin vasta 1900 luvun alussa, jota ennen miehet ja naiset olivat oman nimisiään. Siinä meni pohja siis siltä perinteisiin vetoamiseltakin.

Lisäksi en koe siirtyväni miehen sukuun millään lailla, vaan koen ( ja haluan kokea) kuuluvani omaan sukuuni, mies omaansa. Yhdessä olemme sitten oma yksikkömme.

Olen myös hämmästellyt tuota perinteisiin vetoamista. Suomalaisilla ei loppuviimein ole kovin kauaa edes ollut sukunimeä käytössä, siis tavallisilla ihmisillä. Ja tosiaan tuo naisten sukunimi säilyi omana, vaikka vihittiinkin. Lapset seurasivat tosin isänsä nimeä.

En minäkään koe siirtyväni miehen sukuun. Enkä edes haluaisi. Olen ihan oma itseni ja omien vanhempieni tekele.

Jossain toisessa ketjussa kerroinkin jo tulevasta sukunimiasiasta. Mutta mainitsen sen täälläkin, eli pidän oman nimeni. Olen aiemmin ollut kerran naimisissa ja otin kesken avioliiton tyttönimeni takaisin, koska tunsin liikkuvani väärällä nimellä.

Tuleva mieheni kyseli joskus, tuleeko minusta hänen sukunimensä kantaja. Sanoin heti suoraan, että ei. Sitten hän kysyi, enkö ota edes yhdistelmänimeä, mutta en suostu siihenkään. Olen oma itseni, nimenvaihto ei tekisi minusta yhtään sen enempää hänen vaimoaan. Lisäksi pidän nimestäni, vaikka se ei mikään kummallinen olekaan. Etu- ja sukunimikaimoja minulla on Suomessa vain yksi, joku lietolainen. Sukunimeäni on tällä hetkellä kai noin 800-900 suomalaisella.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ääh.. Häihin tasan kuukausi aikaa ja tämä painaa vieläkin! Mitä ihmettä tässä oikein keksii.

-Miehen nimestä en pidä (koska on -nen loppuinen ja adjektiivi jota kumpikaan meistä ei edusta), lisäksi hänellä samanniminen sisko toisen nimen etukirjainta myöten, en halua seoittua häneen loppuelämääni

-Mies pitää oman nimensä, myös lapsista tulee hänen nimisiään (sopii kyllä minulle)

-Harkitsimme uutta sukunimeä (0-5 hlön nimi miehen suvun taustalta) mutta mies haluaa että hänen sukunimensä jatkuu hänen kauttaan (sopii minulle, minun sukunimeni jatkuu sisarusten ja serkkujen kautta, miehellä vain 2 siskoa eikä serkkuja)

-Haluaisin olla saman niminen kuin lapseni ja haluaisin että meidät tunnistaa perheeksi heti

-Pidän omasta sukunimestäni enemmän, se on harvinaisempikin sekä sillä on historiaa

-Olin jo ottamassa yhdistelmänimeä paniikki/kompromissiratkaisuna, MUTTA:

-Tulevassa ammatissani joudun olemaan asiantuntijatehtävissä, joissa pitkin päivää kokouksissa, tilaisuuksissa ym. puhutellaan sukunimellä. Myös itsestään puhutaan toisille sukunimellä. Yhdistelmänimi olisi todella hankala työtä ajatellen!

Kuukausi aikaa päättää.. Paniikki! Olisi helpompaa jos olisi vain pakko ottaa miehen nimi ja se siitä :( Apuja? Uusia näkökulmia?

Edited by Mokka

Share this post


Link to post
Share on other sites

^ Mulla on yhdistelmänimi, mutta varsin usein esittelen itseni vain omalla nimelläni, koska se on helpompaa. Silloin, kun on virallisempi yhteys tai muuten vaan tärkeää, että se menee oikein, niin käytän toki koko nimeä. Parin kollegan olen huomannut tekevän samalla tavalla.

Yleisesti sanoisin, että ei ehkä kannata vaihtaa nimeen, josta ei alun alkaenkaan pidä. Ja tietysti tuo sekaannus siskon kanssa on kanssa aika ikävä tilanne.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Äh.. Mieheni nimeä en taida vain voida ottaa, ihan siitäkään syystä että töitäni tulen todennäköisesti tekemään toiminimellä, tuntuisi jotenkin outoa pyörittää yksin toimistoa jonka nimi on miehen suvun nimi eikä lainkaan omani. Ja tosiaan noissa suullisissa työtehtävissä on kyse sen verran virallisemmista asioista, ettei voi käyttää eri nimeä kuin papereissa lukee.

En tajua kuinka olen saanut tästä näin vaikean asian itselleni :hysteric: Minkään asian kanssa en ole noin kauaa elämässäni jahkaillut. Ehkä se on vain otettava se yhdistelmänimi ja toistettava sitä monta kertaa päivässä.

Toivottavasti tämä ainakin valottaa ongelmakenttää jollekin niistä monista, jotka ihmettelevät miten joku voisi ottaa yhdistelmänimen, kun ne ovat niin rumia ja hankalia (omanikaan ei mikään maailman sointuvin ja kaunein tule olemaan).

Edited by Mokka

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ollaan käyty asian tiimoilta jonkin verran keskusteluja, mutta mihinkään lopputulokseen ei vielä olla päädytty. Ainoa varma päätös ollaan tehty siitä, että miehen sukunimeä mä en ota yksinkertaisesti siksi, että etunimeni kanssa se kuulostaisi ääliömäiseltä. Lisäksi mut tunnetaan työelämässä ym. nykyisellä nimelläni.

Mies on sanonut harkitsevansa mun sukunimeni ottamista, mutta toisaalta myöskään se ei kuulosta meidän korvaan kovin hyvältä (hänellä on melko "moderni" etunimi, mulla taas jokseenkin vanhahtava suku- ja etunimi). Mä pohdin itselleni jossain vaiheessa yhdysnimeä, mutta mies ei siitäkään hirveästi innostunut.

Luultavasti päädytään pitämään molemmat vanhat nimemme, enkä oikeastaan näkisi siinä mitään ongelmaa. Ei mun tarvitse todistella kenellekään olevani naimisissa. Toisaalta myös tuntisin itseni ikälopuksi, jos oltaisiin kaikille joku "Virtaset".

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mä vatvon myös samaa asiaa.

Mehän jätettiin jo ne nimenmuutospaperit maistraattiin, jossa minä pidän oman sukunimen ja mies omansa. Mutta mietin silti, että onko se nyt oikea vaihtoehto.

Syitä, joiden takia haluan pitää oman nimeni:

- Minusta on jotenkin surullista, että en enää olisikaan omalla nimelläni, koska meidän suku on vanha ja meillä on edelleen olemassa suvun maatila jne.

- Tuntuisi todella tyhmältä olla yhtäkkiä joku muu

- Pidän vanhanaikaisena sitä, että automaattisesti otetaan miehen sukunimi.

Miehen sukunimen puolesta:

-Harvinainen, lyhyt sukunimi. Omanihan on sarjaa -nen, hyvin yleinen kotipaikkakunnalla, mutta ei kylläkään täällä Etelä-Suomessa.

- Oma sukunimi tulee isän puolelta ja välit isän kanssa on jokseenkin ongelmalliset, johtuen isäni käytöksestä. Voisin siksi kuvitella vaihtavani sukunimeä.

- Ne mahdolliset lapset.. olisivat sitten samalla sukunimellä.

Syyt, miksi ei ehdottomasti yhdistelmää:

-Nimeni tulisi olemaan vähän tätä tyyliä: "Marja Katariina Virtanen-Sirén", virallisista lomakkeistakin loppuisi tila kesken..

Ja sitten taas se vaihtoehto X, niin. Me ei olla keksitty mitään järkevää vaihtoehtoa. Eikä mies oikein halua luopua omastaan / ottaa missään nimessä minun sukunimeä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minäkin olen jotenkin onnistunut tekemään tästä nimiasiasta itselleni todella vaikean. Alun perin olin vahvasti sitä mieltä, etten todellakaan ala vaihtamaan nimeäni jonkun uusvanhan "perinteen" takia, eikä sulhanenkaan pitänyt sukunimen vaihtamista mitenkään tuikitärkeänä. Suvusta löytyy ennakkotapauskin, eli menisi melkein rutiinilla siellä päässä.

Nyttemmin kun meidän hieman perinteistä poikkeavasta vihkimistavastamme (maistraatissa, ei kirkossa) on noussut huomattavasti suurempi haloo kuin kumpikaan oletti, alkaa tuntua siltä että ehkä tämä voisi sitten olla se juttu meidän hääjuhlassa jota ei tarvitse kaikille erikseen selittää ja perustella. Kun häävalssikaan ei ole valssi, kakkua leikatessa ei poljeta, häissä ei näy pappia, morsiamella ei ole valkoista eikä jälkikasvusta puhumista todellakaan siedetä, niin selittämistä on jo ihan riittämiin. :girl_cray:

Tässä nyt siis pohdin kovasti, kummin kannattaisi tehdä. Molempien sukunimet ovat jokseenkin yhtä harvinaisia, ja molemmat vielä sellaisia joiden kanssa saa olla tarkkana että ihmiset korvakuulolta kirjoittavat ne oikein. Oma etunimeni ja miehen sukunimi ovat molemmat pitkiä, joten nimestäni tulisi melkoinen "alavilla mailla hallan vaara" -tyyppinen litania, mutta toisaalta olisipahan sitten sointuva!

Lapsia ei ole tulossa, joten perheen yhtenäisyyttä siinä mielessä ei tarvitse miettiä, mutta ehkä juuri siksi olisi mukavaa että meidän kahden hengen perheyksikkömme olisi jotenkin selvemmin yhtenäinen. Toisaalta mitä se kenellekään muulle kuuluu ollaanko tässä naimisissa vai ei, ja pitääkö sen nyt sitten nimessäkin näkyä. Virallisia asioita hoitaessa ja muutenkin ihmiset luultavasti olettavat automaattisesti että molemmilla on sama sukunimi, eli jos en vaihda nimeä niitä oletuksia saa sitten olla jatkuvasti korjailemassa, mutta kuten todettua näillä nimillä sitä korjailua saa harrastaa joka tapauksessa.

Yhdistelmänimeä en halua edes harkita, pitäisi siis päättää joko tai. Eihän tällä siis oikeasti ole juuri mitään väliä, tunne- ja järkisyyt molempiin suuntiin ovat pohjimmiltaan ihan yhtä ja samaa mutua. Ehkä juuri siksi päättäminen on niin hankalaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulle on AINA ollut selvää että jos/kun menen naimisiin, niin haluan miehen sukunimen. Mun mielestä se on perinteistä ja toisekseen en oikeastaan pidä nykyisestä sukunimestäni. Tuleva sukunimi onneksi miellyttää :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Nyttemmin kun meidän hieman perinteistä poikkeavasta vihkimistavastamme (maistraatissa, ei kirkossa) on noussut huomattavasti suurempi haloo kuin kumpikaan oletti, alkaa tuntua siltä että ehkä tämä voisi sitten olla se juttu meidän hääjuhlassa jota ei tarvitse kaikille erikseen selittää ja perustella. Kun häävalssikaan ei ole valssi, kakkua leikatessa ei poljeta, häissä ei näy pappia, morsiamella ei ole valkoista eikä jälkikasvusta puhumista todellakaan siedetä, niin selittämistä on jo ihan riittämiin. :girl_cray:

Mitä ikinä teetkään, älä tee sitä ainakaan siksi, että muut sitä odottavat! Mulla on itselläni nuo samat (ja vielä vähän bonusta päälle) "poikkeukset" häissä, enkä kyllä kanna mistään niistä mitään paineita. Aikuisen ihmisen ei tarvitse selitellä valintojaan. Tympii se nillitys asioista kyllä, mutta olankohautuksella eteenpäin.

Mähän tosin itse otan mieheni nimen (se on varmaan sitten meillä se yksi harvoista ns. perinteisemmistä jutuista), mutta se johtuu siitä, että haluan oikein mielelläni meille sen yhtenäisen perheyksikön, joka yhdistää meitä symbolisessa mielessä. Ehkä se edustaa jonkinlaista pysyvyyttä. Lapset ei ole meilläkään syynä, koska todennäköisimmin niitä ei ole tulossa.

Edit: Erikoista sinänsä, minä olen kohdannut pelkästään reaktioita, jotka kauhistelevat tätä nimenvaihtoani. Vanhempia myöten olen kohdannut pelkästään helvetin rasittavia vänkäämisiä "eihän nykyään enää tarvitse". No vittu ei, mutta minä haluan!

Edited by Woodwoman

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now