Aliide

Miksi haluat pitää oman sukunimesi?

125 posts in this topic

Itse pidän oman nimeni ja mies omansa. Kumpikin kokee nimensä osaksi identiteettiään, eikä sen tähden halua sitä vaihtaa. Meillä on lisäksi yksi lapsi, jolla on minun nimeni, eikä sitäkään haluta enää vaihtaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mina pidin oman nimeni, ja mies omansa. Ella ja muutamat muut ovatkin jo tuoneet esiin niita syita, joita itsellanikin asiaan on. Minullekin oman nimeni sailyttaminen symboloi sita, etta mina en mennyt mieheni perheeseen, vaan me kaksi avioliton kautta muodostimme tasavertaisen oman perheen. Minakaan en pida siita yha hyvin yleisesta oletuksesta, etta naisen kuuluu ottaa miehen nimi. Silti tama oletus istuu hyvin tiukassa. Mekin olemme saaneet monen monta onnittelukorttia, joissa lukee herra & rouva mieheni sukunimi. Kirjoittipa anoppini kuoreen jopa nain vanahanaikaisesti: herra ja rouva mieheni koko nimi (!!! :girl_prepare_fish:). Olen aina erityisesti vihannut tuota (kai lahinna brittilaista ja amerikkalaista) tapaa, jossa ikaan kuin naisella ei enaa avioliiton jalkeen ole mitaan omaa identiteettia, han on nyt vain taman miehen vaimo. Muuten, ihan vaan sivuhuomautuksena, ihmettelen, etta appikseni luulevat minun ottaneen heidan nimensa, kun jo kuukausia ennen haita kerroin pitavani oman nimeni. Ilmeisesti heilla tama perinteinen ajattelu istuu niin tiukassa, etta eivat ottaneet minua tosissaan. Noh, taytyypa valaista asiaa kun naemme viikonloppuna.  :)

 

Toinen syy minulle oman nimeni sailyttamiseen oli se, etta olen ulkosuomalainen. Eritysiesti siksi minulle on tarkeaa sailyttaa suomalainen nimeni, koska suomalaisuus ja kansallinen identiteettini on minulle tarkeita. 

 

Sen lisaksi minun sukunimeni on harvinainen, tietaakseni viela tanakin paivana kun suojattuja sukunimia ei enaa ole, sita on vain minun suvussani. 

 

Viela disclaimer loppuun; toivon ettei kukaan, joka on ottanut miehensa sukunimen veda hernetta nenukkiin perusteluistani. Kukin toki tekee kuten parhaaksi nakee, eika miehen nimen ottaminen automaattisesti tarkoita epatasa-arvoisuutta jne. Mutta juuri minulle nama ovat niita syita ja koen ne niin tarkeiksi itselleni, etta en vain halunnut enka voinut ottaa mieheni nimea. 

Edited by Roslin

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ylläolevaan kommenttina: ilmeisesti muuallakin, kuin anglo-amerikkalaisessa kulttuurissa naiseen viitataan joskus miehen koko nimellä. Muistelen hiljakkoin lukeneeni, että sitä tehdään myös esimerkiksi Unkarissa. Kiinassa lienee myös tavallista. Minusta tuo tuntuisi kamalalta.

 

Pidän oman nimeni useasta syystä, niin kuin monet täällä. Tasa-arvo on niistä yksi merkittävin. Miehen nimen ottaminen ei ole ikiaikainen perinne Suomessa. Vanha sukunimilaki oli käytössä vain 1920-luvulta vuoteen 1985. Sitä ennen kaikilla ei ollut sukunimeä, mutta esimerkiksi Itä-Suomessa talojen nimien sijaan käytettiin sukunimiä, jotka käsittääkseni säilyivät avioitumisesta huolimatta. Mies myös saattoi hyvin ottaa morsiamen nimen, jos tuleva vaimo oli ylempää säätyä. 

 

Mies on aiemmin todennut, että hänelle on aivan sama, mikä hänen sukunimensä on. Nimi on yksi Suomen yleisimmistä, omani taas reilusti harvinaisempi. Alkujaan ajattelin, että mies ehkä suostuisi ottamaan minun nimeni, mutta niin tuskin nyt käy. Toisaalta tuntuisi myös hassulta, että mies olisi yhtäkkiä jonkun muun niminen, kuin nyt. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Avioidun toista kertaa.

 

Ensimmäisessä liitossa otin omaksi nimekseni miehen sukunimen. Päätös oli selvä ja helpottava alunperin. Lapsuuden sukunimeni on erittäin tunnistettava ja kärsin koko lapsuuteni/nuoruuteni siitä etten saanut olla "minä" vaan sukuni edustaja. Avioiduttani minulle avautui ihan uusi maailma, kun sain olla mrs nobody. Helpottavaa!!!!

 

Vaikka rakkautemme ei lopulta kantanutkaan hautaan saakka, minulle ei tullut mieleenkään luopua avioliiton kautta tulleesta  sukunimestäni. Syynä oli edelleen kauhuskenaario siitä, etten saisi olla "minä" omana persoonanani vaan tyttönimeni edustaja kohdaten kaiken sellaisen mielenkiinnon jonka ulkopuolella haluan olla. Haluan olla rauhassa. Toinen ehdoton syy oli se, että halusin olla lasteni kanssa samalla nimellä.

 

Avioituessani nyt uudelleen olen ottanut käyttöön toisesta sukuhaarastani "tavallisen" nimen. Mies haluasi vaihtaa nimensä siten, että meille tulisi sama sukunimi. Nähtäväksi jää vaihtaako nimeään vaiko eikö.

Edited by Suli

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun äiti on uusissa naimisissa niin että säilytti isäni sukunimen. Syitä tähän oli monia:

 

1) Hän on alunperin mennyt naimisiin isäni kanssa 19-vuotiaana, eli hänen koko aikuinen identiteettinsä oli rakentunut tuolle nimelle

2) Hän halusi pitää saman sukunimen (aikuisten) lastensa kanssa

3) Mikäli olisi ottanut uuden miehensä sukunimen, hänestä olisi tullut täyskaima tämän uuden miehen entisen vaimon kanssa :D

 

Isäni vähän nikotteli asian kuultuaan mutta hyväksyi asian kyllä ja ymmärsi nämä perusteet (no, isän kanssa ei käsitelty kuin noita kahta ensimmäistä kohtaa).

 

Itse taas ihmettelin kun isäni meni naimisiiin niin hänen vaimonsa otti "meidän" sukunimen. En tiedä miksi se edelleen vähän särähtää korvaan, tämä henkilö on varsin mukava mutta ei hän "perhettä" sillä tavalla ole.. Tähän täytyy huomioida siis että vanhempien ero ja nämä uudet liitot ovat tulleet sen verran myöhään että kukaan meistä "lapsista" ei ole asunut kotona enää, eli sillä tavalla ei ole "isä- tai äitipuolia" vaan yksinkertaisesti vain isän ja äidin uudet kumppanit - vaikka mukavia ovatkin.

 

Edit. Niin ja kumpikaan, isä tai äiti, ei enää asu meidän vanhassa kotikaupungissa joten sekään ei tavallaan ole ongelma, siis en usko että äidin nykyisessä ystäväpiirissä kukaan on edes miettinyt että onkohan tuon sukunimi nyt tyttönimi vai entisen miehen nimi jne. 

Edited by kinuskimansikka

Share this post


Link to post
Share on other sites

 Mekin olemme saaneet monen monta onnittelukorttia, joissa lukee herra & rouva mieheni sukunimi. Kirjoittipa anoppini kuoreen jopa nain vanahanaikaisesti: herra ja rouva mieheni koko nimi (!!! :girl_prepare_fish:). Olen aina erityisesti vihannut tuota (kai lahinna brittilaista ja amerikkalaista) tapaa, jossa ikaan kuin naisella ei enaa avioliiton jalkeen ole mitaan omaa identiteettia, han on nyt vain taman miehen vaimo.

 

 Tämä on yksi syy miksi olen kovasti sitä mieltä, että otan korkeintaan yhdysnimen. Joutuisi anoppikin miettimään, ennenkuin osoittaa mitään herra ja rouva C.C:lle (joo, tiedän että se on brittiläisen etiketin mukaista mutta raivostuttavaa kuitenkin).

 

 Lisäksi mun miehen sukunimi on sekä etu- että sukunimi, ja sitä pitää joskus tavata miehen kotimaassakin. Mun sukunimi on hyvinkin suomalainen, joten siitä tuli ulkomailla asuessa tärkeä osa mun identiteettiä. Mies ei osaa lausua suomalaista rullaavaa ärrää, joten sen takia mun nimeni ei sovellu hänen suuhunsa, enkä halua "rankaista" häntä nimellä jota hän ei osaa lausua.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Haluan pitää oman nimeni, vaikka se onkin aika yleinen. Miehen sukunimi on siihen verrattuna paljon harvinaisempi ("vain" n. tuhannella henkilöllä), mutta tavallinen -nen-päätteinen sekin, eivätkä kaikki nimeä kantavat ole sukua toisilleen. En koe mitään tarvettakaan nimenvaihtamiseen, yhteenkuuluvuuden tunne riippuu minusta muista asioista kuin siitä, onko sama nimi vai ei. Onhan tässä myös se tasa-arvonäkökulma, en tajua, miksi oletetaan, että nainen aina riemusta kiljuen vaihtaa nimensä. :D Myös mieheni pitää oman nimensä, joten olemme jatkossakin eri nimisiä. Mahdolliset tulevat lapset saavat mieheni nimen, koska asia on hänelle tärkeämpi kuin minulle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä molemmat pitävät omat nimensä, ihan vain sen helppouden takia ja koska yhteisiä lapsiakaan ei ole tulossa. Ei kiinnosta se vaivannäkö mitä uusi sukunimi toisi.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Alunperin mietittiin, että olisi kiva jos olisi sama sukunimi. MIeheni ei kuitenkaan vaihtanut nimeään, joten yhteistä nimeä ei nyt sitten ole. En tiedä miksi hän halusi pitää vanhan nimensä, ehkä siksi ettei herätä huomiota tai siksi että on lapsi nuoruus vuosilta. Minusta on aika kiva, että lapsen isä piti saman nimen kuin pojallaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun piti kommentoida tuohon Keksimörön pointtiin "Onhan tässä myös se tasa-arvonäkökulma, en tajua, miksi oletetaan, että nainen aina riemusta kiljuen vaihtaa nimensä." Mun mielestä on ihanaa että tässä vallitsee nykyään tasa-arvo että saa tehdä juuri niinkun parhaaksi näkee! Siis että ne naiset vaihtaa jotka haluaa ja ne ei jotka ei halua. Ja sama miehillä; ne vaihtaa jotka haluaa ja jos ei halua niin ei vaihda. Ihanaa kun saa valita! Itse otan riemusta kiljuen miehen nimen mutta se onkin mun juttu  :girl_in_love: 

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mun piti kommentoida tuohon Keksimörön pointtiin "Onhan tässä myös se tasa-arvonäkökulma, en tajua, miksi oletetaan, että nainen aina riemusta kiljuen vaihtaa nimensä." Mun mielestä on ihanaa että tässä vallitsee nykyään tasa-arvo että saa tehdä juuri niinkun parhaaksi näkee! Siis että ne naiset vaihtaa jotka haluaa ja ne ei jotka ei halua. Ja sama miehillä; ne vaihtaa jotka haluaa ja jos ei halua niin ei vaihda. Ihanaa kun saa valita! Itse otan riemusta kiljuen miehen nimen mutta se onkin mun juttu  :girl_in_love: 

 

Kinuskimansikka - taas Bingo!!! Juuri noin. Nykyään yhteinen sukunimi voi tulla yhtä luontevasti niin mieheltä kuin naiseltakin. Tai sitten  otetaan kokonaan uusi yhteinen nimi. Kaikki käy. Tai sitten ollaan kumpikin omillaan.

Me ollaan nyt "omillaan". Siihen on johdattanut elämän polku. Nuoruuden liitossa en empinyt ollenkaan - halusin miehen sukunimen.Toista kertaa avioituessa tiedän ettemme enää yhteisiä lapsia saa, joten yhteinen nimikään ei ole  niiin ehdoton, vaikka jossain vaiheessa sitä ohuesti sivuttiin. Mies tiesi etten vaihda hänen nimeensä ja loppumetreillä mies päätti pysyä entisellä nimellään ( =minusta oikea päätös, vaikka mies teki päätöksen itse ) Parasta kuitenin on olla ME, nimestä riippumatta.

Edited by Suli

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä pidän oman sukunimeni, kun en halua sitä Korhoseksi vaihtaa. Niitä on jo Suomessa ihan tarpeeksi. Oma nimi on harvinaisempi, vain noin 100 Suomessa. Tietty voisi olla ihan kiva ottaa yhdessä, joku suvun vanha nimi, mutta se nyt on vähän jäänyt.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Haluan pitää oman nimeni, koska se on harvinainen ja jollain tapaa myös hyvin kuvaava. En myöskään halua opetella uutta nimeä, vaikka mieheni sukunimi todella kiva onkin. Siinäpä ne syyt.

 

Nyt kysymys: tarvitseeko jotain lomakkeita täytellä silloin, kun vihkimisessä pitää oman nimensä?

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Muistaakseni esteiden tutkimisen yhteydessa ilmoitetaan kummankin sukunimi avioitumisen jalkeen. Eli siina kaavakkeessa, joka taytetaan, on sarake tulevalle/olevalle nimelle.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla on yksi osasyy nimen kokonaispituus. Miehen nimeen vaihtamalla siihen tulisi vielä kaksi tavua lisää. Samoin nykyinen nimeni toimii paremmin kokonaisuutena foneettisesti.

 

Sitten on ihan periaatteellinen kysymys myös henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Henkilökohtaisesti nimi on minulle keskeinen osa identiteettiä, ajattelen tavallaan, että nimi anta asialle merkityksen. Nimen vaihtaminen on sen takia hyvin radikaali identiteetin muutos ja "pelkkä naimisiinmeno" ei ole syy tehdä niin radikaalia muutosta. Yhteiskunnallisella tasolla minua ärsyttää se, että muutaman vuosikymmenen pakkolaista on saatu aikaiseksi joku ihmeellinen "perinne" joka edelleen vaikuttaa ihan naurettavilla ennakko-olettamuksilla toisten ihmisten niinkin henkilökohtaista asiaa kuin nimeä kohtaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sitten on ihan periaatteellinen kysymys myös henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Henkilökohtaisesti nimi on minulle keskeinen osa identiteettiä, ajattelen tavallaan, että nimi anta asialle merkityksen. Nimen vaihtaminen on sen takia hyvin radikaali identiteetin muutos ja "pelkkä naimisiinmeno" ei ole syy tehdä niin radikaalia muutosta. Yhteiskunnallisella tasolla minua ärsyttää se, että muutaman vuosikymmenen pakkolaista on saatu aikaiseksi joku ihmeellinen "perinne" joka edelleen vaikuttaa ihan naurettavilla ennakko-olettamuksilla toisten ihmisten niinkin henkilökohtaista asiaa kuin nimeä kohtaan.

Erittain hyvin sanottu. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

^Muistaakseni esteiden tutkimisen yhteydessa ilmoitetaan kummankin sukunimi avioitumisen jalkeen. Eli siina kaavakkeessa, joka taytetaan, on sarake tulevalle/olevalle nimelle.

Mä taas muistelisin, että viikko ennen häitä vasta päätin sukunimestä.. eli ei siinä kaavakkeessa ollut mielestäni pakko päättää mikä on sukunimenä.. Saattaa toki olla, että aika kultaa muistot (tai lomake muuttunut).

 

Itseäni myös korpeaa tuo Männyn mainitsema "perinne", eli vedotaan perinteeseen siinä, että otetaan miehen sukunimi. Missä vaiheessa voidaan puhua perinteestä, kun käytäntö oli voimassa vain viitisenkymmentä vuotta, mutta ei sitä ennen. 

Enkä oikein ymmärrä perustetta, että sitten ollaan yhtä perhettä, kun on sama sukunimi. Aika surullista, jos perheenä kokeminen on yhdestä nimestä kiinni.. 

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

^Muistaakseni esteiden tutkimisen yhteydessa ilmoitetaan kummankin sukunimi avioitumisen jalkeen. Eli siina kaavakkeessa, joka taytetaan, on sarake tulevalle/olevalle nimelle.

Mä taas muistelisin, että viikko ennen häitä vasta päätin sukunimestä.. eli ei siinä kaavakkeessa ollut mielestäni pakko päättää mikä on sukunimenä.. Saattaa toki olla, että aika kultaa muistot (tai lomake muuttunut).

 

Et välttämättä muista väärin, minusta sukulaisnainen (jonka kaasona olin) päätti sukunimeään vasta taksissa matkalla vihkimiseen. Tosin tästäkin on jo joitakin vuosia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Sitten on ihan periaatteellinen kysymys myös henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Henkilökohtaisesti nimi on minulle keskeinen osa identiteettiä, ajattelen tavallaan, että nimi anta asialle merkityksen. Nimen vaihtaminen on sen takia hyvin radikaali identiteetin muutos ja "pelkkä naimisiinmeno" ei ole syy tehdä niin radikaalia muutosta. Yhteiskunnallisella tasolla minua ärsyttää se, että muutaman vuosikymmenen pakkolaista on saatu aikaiseksi joku ihmeellinen "perinne" joka edelleen vaikuttaa ihan naurettavilla ennakko-olettamuksilla toisten ihmisten niinkin henkilökohtaista asiaa kuin nimeä kohtaan.

 

Mutta tästä identiteetistäkin voi olla montaa mieltä. Mä itse asiassa tajusin vasta vähän ennen häitä (vaikka olin siis päättänyt ottaa miehen nimen jo kauan ennen), että se nimenmuutos myös vaikuttaa positiivisesti mun identiteettiin. Mulla on tosi pehmeä ja hento etunimi ja sukunimi oli taas kova ja lyhyt, sellanen särähtävä, eli koin että en koskaan päässyt identifioitumaan vaan itsekseni, vaan nimenomaan sen (lapsuuden) perheen sukunimen mukaan ja nyt kun otin miehen nimen niin pääsen tavallaan nyt vasta luomaan koko nimiyhdistelmästäni itselleni omaa identiteettiä.

Jos ymmärrätte mitä tarkoitan :D

 

Ja itse asiassa tavallaan saman teki minun äitini. Hän otti aikanaan  isäni sukunimen. Kun he erosivat äiti piti isän sukunimen. Ja kun äiti meni uudelleen naimisiin niin hän piti edelleen isäni sukunimen. Johtuen siitä että hän oli todella nuori mennessään naimisiin isäni kanssa ja kun hän erosi, hän oli yli 40-vuotias niin hän koki että hänen koko aikuisiän identiteetti on rakennettu nimenomaan ko. nimelle. Noh - tätä jouduttiin hieman selittelemään isälle koska hänellä meinasi mennä aamukahvit väärään kurkkuun kun kuuli tästä, mutta itse ymmärrän sen kyllä. Äiti oli elänyt ja kokenut paljon - tehnyt mm. neljä lasta (joista yhden menettänyt) ko. nimellä. 

 

Minä olin muuten myös keväällä häissä jossa morsian oli päättänyt nimestä vasta hääviikolla :) Ja nimiasia ei tule siihen esteidentutkintalappuun, vaan siitä on erillinen paperi. Me jätettiin se vihkijälle kun käytiin häntä tapaamassa, mutta sen voi lykätä vihkijän käteen vaikka vihkitilaisuudessakin :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Edellisten kirjoittajien kanssa samaa mieltä. Monikaan ei tunnu tietävän, miten "perinteistä" miehen nimen ottaminen oikeasti on. (100 vuotta sitten sulho olisi varmaan joutunut ottamaan minun nimen, koska minun isälläni on enemmän "peltoa" :D) Korpeaa, että oletetaan, että automaattisesti otan sulhon sukunimen! Ei hänkään suostu vaihtamaan omaa nimeään, joten miksi minun pitäisi? Minulla on myös "hyvä suhde" omaan nimeeni, se on harvinainen (ei kuitenkaan liian hankala tai vieraskielinen), suht lyhyt, sopii foneettisesti ja tyylillisesti erittäin hyvin yhteen etunimeni kanssa ja sinänsä kaunis ettei tarkoita/kuulosta typerältä (esim. Tampio tai Palli- anteeksi, jos jonkun nimi tuli esiin). Lisäksi olen tehnyt sukututkimusta, joka on lähentänyt minua entisestään nimeni kanssa. Identiteettini on tosiaan nimessä aika pitkälti kiinni myös. Sulhon nimi taas on yleinen, ei sovi etunimeeni ja sitä makustellessa ei tunnu "minulta".

Share this post


Link to post
Share on other sites

 

Sitten on ihan periaatteellinen kysymys myös henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla. Henkilökohtaisesti nimi on minulle keskeinen osa identiteettiä, ajattelen tavallaan, että nimi anta asialle merkityksen. Nimen vaihtaminen on sen takia hyvin radikaali identiteetin muutos ja "pelkkä naimisiinmeno" ei ole syy tehdä niin radikaalia muutosta. Yhteiskunnallisella tasolla minua ärsyttää se, että muutaman vuosikymmenen pakkolaista on saatu aikaiseksi joku ihmeellinen "perinne" joka edelleen vaikuttaa ihan naurettavilla ennakko-olettamuksilla toisten ihmisten niinkin henkilökohtaista asiaa kuin nimeä kohtaan.

 

Mutta tästä identiteetistäkin voi olla montaa mieltä. Mä itse asiassa tajusin vasta vähän ennen häitä (vaikka olin siis päättänyt ottaa miehen nimen jo kauan ennen), että se nimenmuutos myös vaikuttaa positiivisesti mun identiteettiin. Mulla on tosi pehmeä ja hento etunimi ja sukunimi oli taas kova ja lyhyt, sellanen särähtävä, eli koin että en koskaan päässyt identifioitumaan vaan itsekseni, vaan nimenomaan sen (lapsuuden) perheen sukunimen mukaan ja nyt kun otin miehen nimen niin pääsen tavallaan nyt vasta luomaan koko nimiyhdistelmästäni itselleni omaa identiteettiä.

Jos ymmärrätte mitä tarkoitan :D

 

Ja itse asiassa tavallaan saman teki minun äitini. Hän otti aikanaan  isäni sukunimen. Kun he erosivat äiti piti isän sukunimen. Ja kun äiti meni uudelleen naimisiin niin hän piti edelleen isäni sukunimen. Johtuen siitä että hän oli todella nuori mennessään naimisiin isäni kanssa ja kun hän erosi, hän oli yli 40-vuotias niin hän koki että hänen koko aikuisiän identiteetti on rakennettu nimenomaan ko. nimelle. Noh - tätä jouduttiin hieman selittelemään isälle koska hänellä meinasi mennä aamukahvit väärään kurkkuun kun kuuli tästä, mutta itse ymmärrän sen kyllä. Äiti oli elänyt ja kokenut paljon - tehnyt mm. neljä lasta (joista yhden menettänyt) ko. nimellä. 

 

Minä olin muuten myös keväällä häissä jossa morsian oli päättänyt nimestä vasta hääviikolla :) Ja nimiasia ei tule siihen esteidentutkintalappuun, vaan siitä on erillinen paperi. Me jätettiin se vihkijälle kun käytiin häntä tapaamassa, mutta sen voi lykätä vihkijän käteen vaikka vihkitilaisuudessakin :)

 

Ei me oikeastaan olla tuosta asiasta eri mieltä sinänsä. Olisin eri mieltä ehkä ihmisen kanssa, joka sanoisi, ettei nimellä ole mitään vaikutusta identiteettiin (vaikka toki siis näitäkin ihmisiä on). Tuossahan nimenvaihdon syynä ei silloin ole "pelkkä" naimisiinmeno vaan myös laajempi syy siihen identiteetin kasaamiseen. Naimisiinmenon mukana tullut nimenvaihdos on siis väline identiteetin rakentamiseen, ei syy sen muuttamiseen. Kyllähän ihmiset vaihtaa myös etunimiään (ja sukunimiään) muissakin yhteyksissä, nimenomaan silloin kun tuntuu, ettei se nimi mätsää siihen identiteettiin mikä itsellä on. Oikeastaan nimenomaan juuri sen takia ihmettelen, jos syy nimenvaihtamiseen on pelkästään se, että menee naimisiin. 

 

Olisi muuten ihan mielenkiintoista tietää lukuja siitä, vaikuttaako ikä oman sukunimen pitämiseen. Jotenkin sitä ajattelisi, että jos on jo ehtinyt luoda pidempää uraa ja vahvempaa aikuisidentiteettiä sillä omalla nimellä, niin vaihtamiseen olisi suurempi kynnys kuin nuorella, jolla lapsuusperheen ulkopuolinen identiteetti on vielä muotoutumisvaiheessa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Täytyy vielä selventää että mun ainoa syy vaihtaa nimi oli se että menin naimisiin ja halusin että meillä on yhteinen nimi. Se että tajusin tämän identiteettiasian tuli bonuksena ja tajusin sen vasta myöhemmin.

Mutta en siis ole eri mieltä sun kanssa, halusin vaan sanoa että mä kuulun tähän "perheellä on yksi nimi" kastiin - mutta siis vain itseni kanssa, ei mua nypi se että joku muu ei ota miehen nimeä (tai mies naisen), mulle henkilökohtaisesti se vaan oli aina selvää että näin teen.

Toki voitas spekuloida sitten että miten paljon alitajunnalla (siis tää identiteettikysymys) on ollut vaikutusta tähän itsestäänselvyyteen mun tietämättä ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vallan samaa mieltä noista muka-perinnejutuista.

 

Pidän oman nimeni, koska etunimi+miehen sukunimi -yhdistelmällä oma nimeni menisi helposti kokonaan ei-suomalaisen kuuloiseksi (koska oma etunimeni on kansainvälinen), mikä voisi hämmentää työkuvioita. Esim. minua voisi nimen perusteella kuvitella esim. englantilaiseksi. Toisekseen pidän kovasti omasta sukunimestäni, sillä on merkitystä monella tasolla eikä ole niitä ihan yleisimpiä.

Jos erikoisempaa haluaisi, niin miehen nimi on aika harvinainen tässä maassa, v.rek sanoo 'alle 5'. Hän tosin ehdottomasti haluaa ottaa minun sukunimeni, joten sillä siis mennään oikein näppärästi.

Edited by Aydinia

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minä pidän oman nimeni, koska se on harvinainen ja tuntuu omalta, ja olen siihen kiintynyt. Lisäksi se on lyhyt ja tosiaan sointuu etunimeni kanssa hyvin. :)

Miehen nimi on niin yleinen, että samannimisiä löytyisi varmasti. Ja mies ei halua kyllä omaansa vaihtaa, perusteli sen sukuunsa kuulumisella. Tämä on minulle ok ja ymmärrän sen hyvin.

Ymmärtääkseni sukunimen saa vaihtaa myös myöhemmin, eli jos tulee lapsia ja silloin halutaan yhteinen nimi, tai toiselle kaksiosainen. Siinä mielessä päätös ei tässä kohtaa ole "peruuttamaton".

Share this post


Link to post
Share on other sites

Juu sukunimenhän voi vaihtaa myöhemminkin, tosin maksullisesti siinä tapauksessa. Maistraatin sivuilla oli aika hyvin tietoa näistä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now