Alya

Hymyilitkö matkalla alttarille?

402 posts in this topic

En oikein onnistunut hymyilemään. Heti kun marssi alkoi soida niin alkoi itkettää ihan kamalasti, ja sitten kun näin sulhasen siellä edessä odottelemassa niin paheni vaan. Mietin koko ajan että pitäis hymyillä kun kaikki kuitenkin räpsi kuvia, mutta ei millään kyennyt! Leuka vaan väpätti ja piti taistella ettei olis alkanut ihan hillittömästi kyynelehtimään. Sitten alttarilla jo helpotti, ja ulos marssiessa hymyilin kyllä senkin edestä! En olis uskonut että se sisääntulo on niin tunteellinen paikka.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Mulla oli kuulemma sellainen "pelonsekainen ilme" kasvoilla... Itseäni jännitti, itketti, hymyilytti, enkä oikein tiennyt minne olisin katsonut. Kun sitten pääsin sulhon viereen alttarille, jännitys laukesi. Takaisin tullessa hymyiltiin leveästi kumpikin

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tulihan sitä hymyiltyä juu. Mutta vähän älyttömälle näyttää kun valokuvia katselee kun molemmat katsellaan eri suuntiin. Mies katselee alttarille kävellessä omia sukulaisiaan ja kavereitaan ja mä omiani.

Eli nyt jos jotain vinkkiviitosta pitäisi antaa niin sinne alttarille kävellessä hymyilkää mutta pitäkää rintamalinja suunnilleen samaan suuntaan. Alttarilta ehtii katsella kaikkien sukulaisten kampaukset ja ilmeet ja vaatteet oikein hyvin, kun siinä on niitä musiikkiesityksiä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hymyilin about nain leveasti koko paivan. kuvista katsellessa huomasin etta parempi olis ollut hiukan vahemman levea "poseeraushymy", mutta naytetaan kylla ainakin sitten luonnollisen onnellisilta kuvissa

Share this post


Link to post
Share on other sites

Musta tuntuu että mulla oli semmonen typerä virne naamalla.

Toisaalta jännitti, toisaalta kikatutti niin pirusti

Share this post


Link to post
Share on other sites

Enpä tiedä olenko ikinä hymyillyt niin leveästi..

En ehtinyt jännittää lainkaan, joten suu oli kyllä korvissa. Jännitys tuli vasta alttarilla seistessä.

Share this post


Link to post
Share on other sites

En pystynyt hymyilemään. Ovien avautuessa ja kaikkien katsoessa minua ja isää alkoi itkuttamaan. itkuni sain pidettyä, mutta vakavana oli vain katsottava suoraan etiäpäin. Mutta kyllä pisti isin ilmeen ihan samanlaiseksi

Share this post


Link to post
Share on other sites

Kyllä hymyilin, mutta välillä sain hieman "taistella" etten alkaisi itkemään. Vaikka en ollut jännittänyt häitä juuri ollenkaan, oli sisääntulo erittäin tunteikasta. Pappi oli aivan ihana ja kannustava ja hymyili leveästi, kun tulimme alttarille. Eihän siinä voinut muuta kuin nauraa ja kyyneleet katosivat samantien. Ihanan rennosti meni koko seremonia.

Share this post


Link to post
Share on other sites

hymyilin.

Vaikkakin morsiushuoneesta lähtiessä nama oli vakavana, mutta kun ovat aukesivat ja näin sulhaseni alttarilla odottamssa hymyilin niin levesäti koko vihkimisen ajan että posket olivat kipeät kun päästiin morsiushuoneeseen takaisin. Ja kyllä kuvatulla nauhalla hymy oli kokoajan naamalla. Etenkin kun vilkaisin sulhasta välillä.  

Share this post


Link to post
Share on other sites

No en hymyillyt, vaan heti un lähdettiin kävelemään kohti alttaria ja näin kaikki ihmiset, niin itku siinä pääs!!! yritin sitte siinä koota itteäni, ennen kun sanon "tahdon"

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hymyilin ainakin vähän, mutta en koko matkaa, kun jännitti niin paljon. Älkää muuten ruvetko katsomaan pysyttekö samassa kävelytahdissa, mutten tuijotatte liikaa maahan!

Share this post


Link to post
Share on other sites

minä hymyilin koko matkan. en muista ketselinkopaljon sulhaseen päin kuin vasta ihan viimemetreillä. etsin ihmisten joukosta kavereitten kasvoja

Share this post


Link to post
Share on other sites

Yritin hymyillä, mutta alahuuli rupes tärisemään ihan hulluna niin piti rajottaa vähän sitä..

En pystynyt kattomaan ihmisiin, yritin ovelasti katsoa maahan..

Jännitti se matka alttarille ihan hirveesti.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Etukateen epailin, etta ei varmaan paljon hymyilyta, vaan saattaa itkettaa, mutta toisin kavi. Hymyilin oikein aurinkoisesti koko matkan alttarille. En kyllakaan uskaltanut katsoa ketaan, silla sitten oisi voinut ruveta itkettamaan...

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hymyilin!

Katselin kaikkia tuttuja rakkaita naamoja ja hymyilin kun naantalin aurinko. Siinä vaiheessa meinas tulla kyllä kyynel silmään kun lähestyin sulhoa....

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin varma että parun kuin mestattavaksi vietävä, mutta hymyilin koko toimituksen ajan, nautin tilanteesta ja vähän itseasiassa naurattikin kun omat muksut järjestivät tilanteita vihkimisen ajaksi...

Share this post


Link to post
Share on other sites

No tottahan toki hymyilin. Naurattikin jopa hieman kun jouduttiin avaamaan ovet meille itse ja ne paino todella paljon. Emme meinanneet saattajan kanssa päästä millään kirkkoon

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hymyilin, hymyilin ja hymyilin. Kirkon edessä autossa odotellessa, kun näin kaikki sukulaiset ja kaverit hälveni kaikki jännitys ja sen jälkeen hymyilin nukkumaan menoon saakka. Tai itseasiassa seuraavaan aamuun. Mieheni, kun ei ollut oikein saanut nukutuksi, niin oli katsellut kun olin jatkanut hymyilemistä vielä unissanikin

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hymyilin, sillä olin sen etukäteen jo ajatellut. Olen nähnyt morsiammia niin vakavina, etten halunnut samaa. Ja olen esiintyjänä tottunut olemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut, ilmekään ei värähdä vaikka paniikki olisi mielessä.

Tosin hymy ei tullut ihan luonnostaan häissämme. Pieniä kommelluksia: Vihkiminen pääsi alkamaan reilu 5 min myöhässä (papin alba väärässä kirkossa), kanttori aloitti soittamaan ja suntio avasi ovet vaikka sulhanen ei ollut vielä paikallaan, hääpuvun helma jäi kiinni etureunastaan kirjon käytävän mattoon -> koppasin vaan toisella kädellä mekosta kunnon rutistuksen ja menoks. Ajattelin, et naamaan hymyä vaan niin kukaan ei tajua tapahtuneita  

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minua jännitti niin kamalasti, että hymyilin typerä virne naamallani koko matkan alttarille. Valokuvat ovat kamalia supervirneen takia, joten hymyileminen on kyllä kaunista, jos se pysyy kohtuudessa, toisin kuin minun tapauksessani.  Etukäteen ajattelin, että en ainakaan halua näyttää vakavaa naamaa ja nyt kävi todellakin päinvastoin.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hymyilin

Ja mitä lähemmäs pääsimme alttaria (ja näin ystäviemme kasvot paremmin) alkoi silmäkulmat kostumaan

Share this post


Link to post
Share on other sites

En hymyillyt vaan itkin. Vasta kun aloin katsoa sulhasta silmiin niin rauhotuin. Matkalla pois alttarilta irtosi jo hymy

Share this post


Link to post
Share on other sites

Hymyilytti kyllä mutta kun samaan aikaan itketti ei lopputulos ollut ehkä kaunein mahdollinen, silti sulho katseli mua niin ihanasti (vaipuu taas muisteloihin...)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now