Ei

Onko naisen sukunimi edes vaihtoehto?

416 posts in this topic

Ei. En mä tota asiaa ole kehitellyt. Miehen nimi on otettu tässä maassa yhteiseksi nimeksi iät ja ajat.

En ota itse asiaan nyt sen enempää kantaa, mutta tätä kohtaa kommentoisin sen verran, että ko. tapa alkoi yleistyä vasta 1800-luvun loppupuolella, eli verraten lyhyestä "perinteestä" on kyse. Lähde

Edited by Nightfall

Share this post


Link to post
Share on other sites

Miksi minä saan naisena toistuvasti kuulla päivityksiä ja tarkempia kyselyitä siitä, että miksi pidin oman nimeni :girl_cray2: . Kukaan ei ole KOSKAAN kysynyt mieheltäni mikä on hänen uusi nimensä tai miksi hän piti oman nimensä :angry: . Minä saan lähes joka kerta olla selittelemässä omaa sukunimeäni, kun ihmisille käy ilmi, että olemme naimisissa mutta eri nimisiä, mies ei siis koskaan.

Niin ja lisätääs vielä tämä. Miksi ne päivittelijät ovat huomattavasti useammin naisia kuin miehiä?

Edited by Blanca

Share this post


Link to post
Share on other sites

Minun sukunimeni ottaminen yhteiseksi sukunimeksi ei ole vaihtoehto, sillä sukunimeni ei ole kovin kaunis. Yli kahdenkymmenen vuoden kokemuksen jälkeen ymmärrän hyvin, miksi mieheni ei edes harkitsisi sitä. :grin:

Joskus aiemmin olin aivan varma, että otan avioituessamme mieheni sukunimeni. Nyt olen huomannut, että olen alkanut yllättäen ajatella myös oman sukunimen pitämistä. Pidän toki edelleen omaa sukunimeäni kohtuullisen rumana ja vähemmän kauniimpana kuin mieheni sukunimeä, mutta silti omaan nimeen on alkanut aikuistuessa liittyä aivan uudenlaisia lämpimiä tunteita. Ne eivät niinkään liity nimen muotoon tai kauneuteen vaan pikemminkin siihen, että oon jo kolmattakymmenettä vuotta ollut (omalta identiteetiltänikin) tämänniminen.

Pitäisiköhän vihjata miehelle, että mut kannattaisi varmaan viedä vihille aika nopsaan, jos haluaa saada sen toivomansa yhteisen sukunimen? Jos tää mun ajatusprosessi etenee tätä vauhtia, niin ei mene vuottakaan, kun mä olen jo sitä mieltä, että satavarmasti pidän oman sukunimeni. :girl_blum:

Edited by Nepp

Share this post


Link to post
Share on other sites

Olin ajattellut ennen kuin rupesimme suunnittelemaan häitä, että ehdottomasti otan mieheni sukunimen. Mutta nyt kun suunnittelu on alkanut, niin olen vähän vaikeana asiasta. En haluaisi luopua sukunimestäni, koska minun sukunimeni on erikoisempi ja hienompi. Mieheni sukunimi on tosi yleinen ainakin siellä päin missä me vaikutetaan. Jos totta puhutaan niin en myöskään usko, että miehelläni olisi munaa ottaa naisen sukunimeä... siitä kai ajatellaan nykyään yleisesti, että jätkä on tossun alla jne.. Tosin myös ymmärrän miestäni siinä, että hän haluaa oman sukunimensä jatkuvan, koska hän on siitä suvusta ainoa mies joka voisi jatkaa sitä sukunimeä..

Minua ei haittaa, vaikka tulevat lapsemme sitten tulisi olemaan hänen sukunimensä alla, mutta jotenkin on itselle tullut ns. viimehetken paniikki, etten halua nöyrtyä ja luopua sukunimestäni. Ehkä saan vielä mieheni taipumaan omaan sukunimeen tai sitten nöyrryn itse, olisi kiva että koko perheellä tulisi olemaan sama sukunimi.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Olin ajattellut ennen kuin rupesimme suunnittelemaan häitä, että ehdottomasti otan mieheni sukunimen. Mutta nyt kun suunnittelu on alkanut, niin olen vähän vaikeana asiasta. En haluaisi luopua sukunimestäni, koska minun sukunimeni on erikoisempi ja hienompi. Mieheni sukunimi on tosi yleinen ainakin siellä päin missä me vaikutetaan. Jos totta puhutaan niin en myöskään usko, että miehelläni olisi munaa ottaa naisen sukunimeä... siitä kai ajatellaan nykyään yleisesti, että jätkä on tossun alla jne.. Tosin myös ymmärrän miestäni siinä, että hän haluaa oman sukunimensä jatkuvan, koska hän on siitä suvusta ainoa mies joka voisi jatkaa sitä sukunimeä..

Minua ei haittaa, vaikka tulevat lapsemme sitten tulisi olemaan hänen sukunimensä alla, mutta jotenkin on itselle tullut ns. viimehetken paniikki, etten halua nöyrtyä ja luopua sukunimestäni. Ehkä saan vielä mieheni taipumaan omaan sukunimeen tai sitten nöyrryn itse, olisi kiva että koko perheellä tulisi olemaan sama sukunimi.

Ymmärrän hyvin ajatuksen perheen yhteisestä nimestä, mutta ei kuulosta hyvältä, jos jonkun pitäää "nöyrtyä" ottamaan toisen nimi - mitä jos myöhemmin kaduttaa? Saahan oman nimen toki takaisin, mutta minusta nimenvaihdoksen pitäisi tuntua luontevalta ja hyvältä. Sukunimi voi olla tärkeä osa naisenkin identiteettiä.

Meillä molemmilla on tavalliset suomalaiset sukunimet, eikä kumpikaan vaihtanut omaansa. Emme edes harkinneet vaihtamista, emmekä olisi varmaan harkinneet siinäkään tapauksessa, vaikka toisella olisi ollut harvinainen / hyvin kaunis sukunimi. Meillä on nämä nimet ja sillä hyvä. Meille ei möyskään ole ollut kahdesta sukunimestä minkäänlaisia ongelmia, eikä kukaan ole ainakaan päin naamaa kommentoinut valintaamme (tai ehkä lähinnä minun eli vaimon valintaa). Jos saamme lapsia, kummankin sukunimi on samalla viivalla kun nimiä mietitään.

Share this post


Link to post
Share on other sites

mun sukunimeni on melko harvinainen (alle 100) ja en sitten millään haluaisi ottaa tulevan mieheni sukunimeä ku sen nimisiä on reilusti yli 10 000..oon koittanu kovasti esittää, että mies vaihstais nimensä..ei oo sanonu vielä oikein mitään...mutta mulla on vielä aikaa taivutella :girl_wink:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Tuolla jo aiemmin olin kirjoitellutkin, mutten sitten vastannut tuohon varsinaiseen kysymykseen. :girl_haha: Sulkin sukunimi on "ei niin kaunis", joten en halua ottaa sitä. Valinta jäikin siis hänelle, että pitääkö omansa vai ottaako mun. Hänelle suuren ongelman tuo isä, joka kaikessa sovinistisuudessaan saisi sydänkohtauksen, jos ottaisimme minun nimeni yhteiseksi. :girl_sigh: Hänellä itsellään ei ole mitään minun nimeni ottamista vastaan. Onneksi häät eivät ole ihan lähiaikoina, joten sulkki voi vielä rauhassa pohtia asiaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä mies ei edes miettinyt vaihtoehtoa ottaa minun nimeni, enkä minä vaihtoehtoa ottaa hänen nimensä... omilla nimillä siis jatketaan. Lapsille mies haluaa oman nimensä, ja minulle asialla ei niin suurta merkitystä - tosin vähän haluaisin meille Suomeen espanjalaisen systeemin jossa lapsille tulisi automaattisesti molempien vanhempien nimet.

Itselle tuntuisi kummalta vaihtaa omaa nimeä ja toisaalta jos mies olisi sanonut haluavansa minun nimeni, niin en olisi siihen kyllä suostunut. Jotenkin minulle nimi on niin perustava asia ettei sitä ole hyvä lähteä muuttelemaan, enkä aina ihan jaksa ymmärtää noita nimien harvinaisuuksien katsomisia vaihtamisen perusteena sinällään. Toki ymmärrän sen, että on hankalaa jos kokonimikaimoja löytyy useita samalta pieneltä paikkakunnalta, enkä sinällään halua arvostella kenenkään ratkaisuja, ne kun ovat aina henkilökohtaiseen tilanteeseen sidottuja.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä ei minun nimeni ole edes vaihtoehto. En pidä nimestäni yhtään sen yleisyyden vuoksi, joten odotan että pääsen siitä vihdoin eroon :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä naisen sukunimi on vaihtoehto. Tosin se hylättiin heti saman tien, koska en itse siihen koe mitään tunnesidettä. Puolet sukulaisistani ovat vaihtaneet nimen toiseen "hienompaan" isoisoäitini tyttönimeen ja nykyinen nimeni on suomen 10 yleisimmän joukossa. Itse haluaisin vaihtaa äitini tai aidinäitini tyttönimiin mutta ne tarkoittavat jotain raatokuoriaisia suunnilleen joten ei viitsi :)

Nyt on käyty molempien sukupuut läpi, minun puolelta päädyttiin Skotlannin kuninkaisiin saakka mutta kivaa nimeä ei löydy! :girl_impossible:

Tällä hetkellä kaikkein sympaattisimman kuuloinen nimi näistä kaikista on mieheni nykyinen nimi :girl_haha: Joten se on meillä varasuunnitelmana, ellei keksitä mitään mukavampaa ennen häitä. Ainut ongelma nimessä oikeastaan on että mieheni haluaisi sen jostain syystä vaihtaa, ja mielellään minun sukuni puoleiseen nimeen.

Tosiaan tasa-arvokeskustelu on meidän suvun osalta aika kauniilla mallilla, kun isänisänikin ennen kuolemaa kulki äitinsä tyttönimellä ja puoli sukua tekee niin edelleen. Jotain hyvää heidänkin "sukunimihienostelussaan" on. Itse en halua tätä sukunimeä, se taas on eräs Suomen suurmies jolle olemmekin sukua, mutta minusta sen poimiminen menee jotenkin kerskailuksi. <_<

On nämä kyllä jänniä kysymyksiä :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Oonko mahtanu jo vastata? :huh:

Mulle tulee vamaankin yhdistelmänimi, ja mies on miettinyt välillä, että vaihtaisko mun nimeen. Eli kyllä se on vaihtoehto.

OT: Jakkihärän ja muiden keskustelusta tulee mieleen se, ettei nähdä metsää puilta...Jakkihärkä on mun mielestä ihan hyväsydämisesti liikenteessä: Samaa porukkaa, sama nimi. Siksi mekin samaa nimeä (tai ainakin samaa yhdistelmän puolikasta) mietitään. Näinhän se perinteisesti on mennyt, sen voi yleensä todeta jo vanhemmistaan. Ja jos se ei ole "vanha" perinne, niin mitäs sitten? Perinne kun perinne.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ihanaa Margot kun aloitit tämän ketjun! Näistä asioista pitää nostaa kissa pöydälle.

Olen ajatellut koko seurusteluajan, että otan miehen sukunimen. En välitä hirveästi omastani, ja miehen nimi on todella harvinainen (alle 15 koko maailmassa). Viime aikoina feminismi ja muutenkin naisasia on ollut paljon mielessäni, ja olen mm. päättänyt, ettei isäni saata minua kirkossa. (Jos joku saattaa, niin sitten molemmat vanhemmat).

Mieleeni tuli myös, ettei se nimi perhettä tee. On toki muille mukavaa, jos voivat kutsua "meidän perhettä" yhdellä nimellä, mutta voihan nimi viitata myös vaikkapa asuinpaikkaan tms. Eikä varmaan ole maailman kauheinta, vaikka meistä käytettäisiin etunimiä. Joten olen aika vahvasti sen kannalla, että kenenkään nimi ei vaihdu.

(Jännää, kun tässäkin ketjussa moni nainen on sanonut, että pitää nimensä. Eikö silläkin juuri korosteta naisen oman nimen pitämisen poikkeuksellisuutta? Verbaliikka pitää yllä miesvaltaista käytäntöä.)

Mieheni ei ole päätöksestä erityisen onnellinen; hän suhtautuu varauksellisesti feminismiin ja kokee tällaisen keskustelun olevan osa Kuohitkaa miehet -kampanjaa.

Aika monta vuotta saa vielä kulua, ennen kuin naisen sukunimen ottaminen on yhtä itsestäänselvä vaihtoehto kuin miehen nimen ottaminen. Muistakaa, morsiansiskot, edes miettiä asiaa! ;)

Edited by Mary Ellen

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä minun sukunimeni oli kihloihin mennessämme vielä vaihtoehto. Olin jo seurustelun alkaessa ilmoittanut, että en tule mieheni sukunimeä ikinä ottamaan. Olin helpottunut, kun nimen vaihtaminen miehelleni ei tuottanut ongelmia, koska minulle oma nimeni on hyvin tärkeä.

Nyt siis häihin 4 kk ja tilanne täysin muuttunut! Mieheni ei ole valmis vaihtamaan nimeään, mutta haluaisi meille ja mahdollisille tuleville lapsillemme yhteisen nimen eli hänen sukunimensä. Minä olen ehdottanut oman nimeni lisäksi nimeä, joka on sukuni alkuperäinen sukunimi, mutta eihän se tietenkään käy.

Olen päättänyt, että vaikka yhteinen sukunimi on minulle tärkeä asia on silti oma nimeni sitä tärkeämpi ja siitä pidän kiinni. Mies tehköön mitä tykkää. Mahdollisista tulevista lapsista haluan minun nimisiä ja siitä en aio myöskään tinkiä. Tästä asiasta käymme kiivasta keskustelua lähes joka ilta, mutta molempia miellyttävää tulosta ei synny. Mieheni haluaa pitää nimensä vain koska, mies harvemmin vaihtaa nimensä ja naisenhan se kuuluu nimi vaihtaa.. :hysteric:

Itse haluan pitää oman nimeni, koska koen sen niin omakseni. Sukuni on minulle hyvin tärkeä ja olemme paljon tekemisissä, meidän suvun kautta nimi ei jatku, koska miespuolisia suvun jatkajia ei ole. Miehen sukuun ei minulla ole oikein mitään siteitä ja tulevien appivanhempieni kanssa meillä ei ole mitään yhteistä. Lisäksi mieheni serkku olisi kanssani täysin saman niminen, jos ottaisin hänen sukunimensä, enkä edes pidä koko sukunimestä vaikkei omanikaan kummoinen ole.

Olemme ilmeisesti molemma päättäneet pitää oman päämme, joten me siis pidämme omat sukunimemme ja lasten nimistä keskustellaan sitten, kun se on ajankohtaista.

Näin siis meillä! :girl_smile:

Tulipas pitkä sepostus,mutta asia oli taas hetki sitten esillä!

Share this post


Link to post
Share on other sites
Samaa porukkaa, sama nimi. (...) Näinhän se perinteisesti on mennyt, sen voi yleensä todeta jo vanhemmistaan.

No tottakai se on näin mennyt kun ei laki ole aikaisemmin antanut muuhun mahdollisuutta :rolleyes: Kuinkahan moni tämänkin palstan kävijöiden äideistä olisi pitänyt mieluummin oman nimensä avioituessaan, jos olisi voinut sen tehdä?

Kyseessä ei siis IMHO ole mikään "oikea" perinne, vaan lakiteknisin keinoin aikaan saatu pakkotilanne, joka sitten nykyään käsitetään virheellisesti "perinteeksi". Mikä ei sinänsä tarkoita sitä, että aviomiehen nimen ottamisessa yhteiseksi nimeksi olisi tosiaankaan mitään pahaa, kunhan se on molempien osapuolten tahto :)

Share this post


Link to post
Share on other sites
Olen ajatellut koko seurusteluajan, että otan miehen sukunimen. En välitä hirveästi omastani, ja miehen nimi on todella harvinainen (alle 15 koko maailmassa). Viime aikoina feminismi ja muutenkin naisasia on ollut paljon mielessäni, ja olen mm. päättänyt, ettei isäni saata minua kirkossa. (Jos joku saattaa, niin sitten molemmat vanhemmat).

Mieleeni tuli myös, ettei se nimi perhettä tee. On toki muille mukavaa, jos voivat kutsua "meidän perhettä" yhdellä nimellä, mutta voihan nimi viitata myös vaikkapa asuinpaikkaan tms. Eikä varmaan ole maailman kauheinta, vaikka meistä käytettäisiin etunimiä. Joten olen aika vahvasti sen kannalla, että kenenkään nimi ei vaihdu.

Ajatuksesi ovat hyvin samanlaisia kuin minulla (tosin olen jo ehtinyt naimisiin). Minuakaan ei isä saattanut, koska en pidä eleen symboliikasta.

Yhtä asiaa mietin: tuntuu, että oman nimen säilyttäminen on jotenkin hyväksyttävämpää/ymmärrettävämpää, jos miehen nimi on ns. tavallinen suomalainen nimi. Se, että nainen ei vaihda tavisnimeään hienoon ja harvinaiseen nimeen, on monille jo oudompaa. Minäkään en liiemmin rakasta nimeäni, mutta miehen nimeen vaihtaminen olisi sotinut liikaa feministisiä periaatteitani vastaan.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Vaikka on varmasti aikanaan haikeaa luopua omasta sukunimestään, niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että otan avomieheni sukunimen avioituessamme. Haluan, kuten moni muukin, koko perheen olevan samalla sukunimellä ja vaikka minun on aavistuksen harvinaisempi, niin molemmat perinteisesti -nen -loppuisia. :girl_smile:

Share this post


Link to post
Share on other sites

Meillä on ollut alusta asti täysin selvää, että mieheni ottaa minun sukunimeni. Mieheni nimisiä on yli 17000 ja minun nimisiäni parisensataa.

Pienenä inhosin sukunimeäni, mutta nyt kun olen tottunut siihen, niin on tapahtunut omituinen kiintymys. Sukunimestäni en luovu! :girl_blum:

Share this post


Link to post
Share on other sites
Olen ajatellut koko seurusteluajan, että otan miehen sukunimen. En välitä hirveästi omastani, ja miehen nimi on todella harvinainen (alle 15 koko maailmassa). Viime aikoina feminismi ja muutenkin naisasia on ollut paljon mielessäni, ja olen mm. päättänyt, ettei isäni saata minua kirkossa. (Jos joku saattaa, niin sitten molemmat vanhemmat).

Mieleeni tuli myös, ettei se nimi perhettä tee. On toki muille mukavaa, jos voivat kutsua "meidän perhettä" yhdellä nimellä, mutta voihan nimi viitata myös vaikkapa asuinpaikkaan tms. Eikä varmaan ole maailman kauheinta, vaikka meistä käytettäisiin etunimiä. Joten olen aika vahvasti sen kannalla, että kenenkään nimi ei vaihdu.

Ajatuksesi ovat hyvin samanlaisia kuin minulla (tosin olen jo ehtinyt naimisiin). Minuakaan ei isä saattanut, koska en pidä eleen symboliikasta.

Yhtä asiaa mietin: tuntuu, että oman nimen säilyttäminen on jotenkin hyväksyttävämpää/ymmärrettävämpää, jos miehen nimi on ns. tavallinen suomalainen nimi. Se, että nainen ei vaihda tavisnimeään hienoon ja harvinaiseen nimeen, on monille jo oudompaa. Minäkään en liiemmin rakasta nimeäni, mutta miehen nimeen vaihtaminen olisi sotinut liikaa feministisiä periaatteitani vastaan.

Nastaa, että minulla on sielunsiskoja! Välillä tuntuu siltä, että hakkaanko tässä vaan päätäni seinään kaikkine periaatteineni. Mutta maailmaa ei voi muuttaa vain unelmoimalla; täytyy myös tehdä jotain. Yksi syy olla vaihtamatta nimeä on se ruljanssi, joka nimenvaihdosta seuraa. Eräs rouvaystäväni oli listannut kaikki paikat, mihin uusi sukunimi pitää ilmoittaa ja niitä oli muuten aika monta! En tarkoita tällä sitä, etteikö parisuhteen eteen kannattaisi tehdä töitä ja nähdä vaivaa, mutta miehen sukunimeen "taipuminen" ja korttiruljanssi = no thanks.

Miime, miten ihmiset reagoivat kun pidit nimesi?

Share this post


Link to post
Share on other sites
Samaa porukkaa, sama nimi. (...) Näinhän se perinteisesti on mennyt, sen voi yleensä todeta jo vanhemmistaan.

No tottakai se on näin mennyt kun ei laki ole aikaisemmin antanut muuhun mahdollisuutta :rolleyes: Kuinkahan moni tämänkin palstan kävijöiden äideistä olisi pitänyt mieluummin oman nimensä avioituessaan, jos olisi voinut sen tehdä?

Kyseessä ei siis IMHO ole mikään "oikea" perinne, vaan lakiteknisin keinoin aikaan saatu pakkotilanne, joka sitten nykyään käsitetään virheellisesti "perinteeksi".

:o

No, en mä puhunutkaan siitä, kuinka hyvä tai huono perinne se on, vaan nimenomaan, että "perinne kun perinne." Ja siis tarkoitan tällä myös sitä, että kuka sen "oikean" tai "väärän" sit määrittelee, lain määrittämiä asioita on ja on kautta aikain ollut vaikka minkälaisia ja ne koetaan silti usein perinteinä. :rolleyes:

Täytyy nyt samaan hengenvetoon todeta, että en oo mitenkään erityisen kiinnostunut näistä lakiasioista muutenkaan, eli jos jotenkin ilmaisin tän väärin, niin sori nyt, tää oli vaan mun näkökanta ja mielipide. Tuntuu vaan, et täällä on välillä sellanen lynkkausmeininki...En jaksa vaahdota, jos tää keskustelu onkin vaan 1900-luvun nimilaista avioituessa, niin en mä sit osaa ottaa osaa.

Share this post


Link to post
Share on other sites
Miime, miten ihmiset reagoivat kun pidit nimesi?

No, suoraan sanottuna eivät yhtään mitenkään. :) Tämä olikin hassua, koska emme kuulu luterilaiseen vaan erääseen pienempään kristilliseen kirkkoon, jossa ollaan ehkä hieman "vanhanaikaisempia" monien asioiden suhteen. Odotin siis ainakin siltä taholta ihmetteleviä kommentteja, mutta ei niitä tullut. Toisaalta: minähän siinä taisin ennakkoluuloinen olla, kun jo valmiiksi olin päättänyt, että valintaani kommentoidaan. :rolleyes:

Me kyllä tiedotimme jo hääkutsujen infolappusessa, että kummankaan nimi ei muutu. Näin kukaan ei myöskään kirjoittanut korttiin tai lahjaan "Herra ja rouva Miehensukunimi" tms. Vaikka ei tuo olisi mitenkään erityisesti häirinnyt.

Tuolla "oman nimen säilyttäminen on hyväksyttävämpää/ymmärrettävämpää, jos miehen nimi on ns. tavallinen suomalainen nimi" -kommentillani viittasin lähinnä nettikeskusteluihin, joita tämänkin asian tiimoilta käydään aika paljon. En siis ole itse joutunut tällaisen ajatusmallin "uhriksi". :)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Ei ole edes vaihtoehtona, koska tuleva mies ja veljeni ovat samannimisiä. En kyllä usko, että muutenkaan olisi suostunut vaihtamaan, koska miehen nimisiä on Suomessa vain 5. Mutta samannimisyyteen on aina hyvä vedota ;)!

Nyt vaan pitää pohtia, mitä sitä itse tekisi nimen suhteen...

Share this post


Link to post
Share on other sites
No, en mä puhunutkaan siitä, kuinka hyvä tai huono perinne se on, vaan nimenomaan, että "perinne kun perinne." Ja siis tarkoitan tällä myös sitä, että kuka sen "oikean" tai "väärän" sit määrittelee, lain määrittämiä asioita on ja on kautta aikain ollut vaikka minkälaisia ja ne koetaan silti usein perinteinä.

IMHO ei voida sanoa että "perinteisesti nainen on ottanut Suomessa miehen sukunimen ja tämän voi omista vanhemmistaankin todeta", koska tuossa muodossaan tuo lause sisältää ajatuksen siitä että miehen sukunimen ottaminen on ollut nimenomaan naisen valinta. Ja tässä tapauksessahan niin ei ole ollut koska mitään valinnanmahdollisuutta ei ole ollut aikaisemmin. Tiedän esim. että oma äitini olisi hyvinkin voinut säilyttää oman sukunimensä avioituessaan jos sellainen olisi aikoinaan ollut mahdollista.

Eikä tässä nyt mistään nimilaista olla kiistelemässä, aika turhaahan siitä olisi kiistelläkään kun se on ihan kiistämätöntä faktaa ;)

Share this post


Link to post
Share on other sites

Niin ja suunnilleen sata vuotta taaksepäin maaseudulla otettiin sen tilan nimi, jolla asuttiin. Esimerkiksi oma sukunimeni on tullut sukuuni juuri siten, että tila jaettiin pienemmiksi itsenäisiksi tiloiksi ja emätilan tytär ja tämän mies ottivat uuden kotitilansa nimen sukunimekseen. Kovin harvinaisia eivät ole nekään tapaukset, joissa mies on ottanut vaimonsa nimen esimerkiksi silloin, kun on muuttanut kotivävyksi vaimonsa kotitilalle. Sukunimi ei kovin kauaa ole Suomessa ollut edes pakollinen: vasta vuodesta 1920 on sukunimi ollut pakollinen.

Perinteet eivät siis aina olekaan niin pitkiä perinteitä.

Share this post


Link to post
Share on other sites
No, en mä puhunutkaan siitä, kuinka hyvä tai huono perinne se on, vaan nimenomaan, että "perinne kun perinne." Ja siis tarkoitan tällä myös sitä, että kuka sen "oikean" tai "väärän" sit määrittelee, lain määrittämiä asioita on ja on kautta aikain ollut vaikka minkälaisia ja ne koetaan silti usein perinteinä.

IMHO ei voida sanoa että "perinteisesti nainen on ottanut Suomessa miehen sukunimen ja tämän voi omista vanhemmistaankin todeta", koska tuossa muodossaan tuo lause sisältää ajatuksen siitä että miehen sukunimen ottaminen on ollut nimenomaan naisen valinta.

Jaa, mun mielestä lause tarkoittaa vain sitä, että nainen on sen ottanut, halusi tai ei.

Share this post


Link to post
Share on other sites

Create an account or sign in to comment

You need to be a member in order to leave a comment

Create an account

Sign up for a new account in our community. It's easy!


Register a new account

Sign in

Already have an account? Sign in here.


Sign In Now