Alya

Hymyilitkö matkalla alttarille?

402 viestiä aiheessa

Tuossa vaiheessa muisti kyllä hymyillä vielä.. mutta sitten se häävalssi :D :D

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Me naurettiin molemmat. Sitä ei voinut hymyilyksi kutsua, sillä molemmat kikatti kuin pahaiset kakarat. Kiitos tästä kuuluu toki parille vieraallemme. (Meillä oli yllättävä ohjelmanumero vihkipaikalle saapumisen ajan. :grin: No lähtipä jännitysainakin, kun vatsat kippuralla autossa naurettiin) Ja sitten se nauru ei millään ottanut loppuakseen... Nauru tarttui pappiin ja vieraisiinkin.

Muokattu: , käyttäjä: Snowdrop

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Mulla alkoi hihitys autossa matkalla kirkkoon, jatkui koko matkan alttarille (ja tarttui ainakin anoppiin), lakkasi vihkimisen ajaksi ja alkoi taas kun kävelimme alttarilta pois. Eli aika hysteerinen olo oli! Mutta onnellinen. Muistan jopa kaiken! :D

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Matka alttarille sujui sihteellisen pokerilla naamalla, jännitys vaivasi aika lailla. Asia kuitenkin muttui alttarilla ollessamme. Huomasin mieheni hikoilevan huomattavasti ja helmeilevät hikikarpalot yhdistettynä jännitykseen laikaisivat hirveän tarpeen hihitellä hermostuneesti. Pappiakin alkoi hymyilyttää. Parhaiten ilmeilyni näkee häävideolta.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Olin pelkkää hymyä alttarille astellessani isän saattamana. Oli ihanaa päästä oman kullan luo.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Olin itkenyt jo edellisen vuoden peläten hääpäivän olevan yhtä nyyhkyleffaa, mutta yllättäen en itkenyt koko päivänä vaan nautin täysin siemauksia! Kun kirkon oven aukesivat niin meinasi tulla itku kun vilkaisin itkeviä vieraita, mutta päätin kohdistaa katseeni vain sulhoon jolloin olin yhtä hymyä ja sitä jatkui koko loppupäivän! Monet vieraat sanoivat, että nämä olivat ekat häät joissa sulho itki enemmän kuin morsian:)

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Sisääntulon aikana hymyilin, mutta kun tajusin minne isäni on minua viemässä (tulevan aviomieheni luokse) ja että siinä on sali täynnä rakkaita ihmisiä todistamassa mahtavinta hetkeä elämässämme, meinasin alkaa itkemään ja jouduin muutaman metrin purra huulta aika lujaa... Sitten taas muistin hymyillä ja loppumatka + isästä eroaminen sujui ilman kummempia tunteellisuuksia :D

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Hymyilin ja itkin, koko piiitkän käytävän yritin pitää hurjaa tunne kuohua poissa, ei onnistunut. itkin onnesta.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

hymyilin, vaikka alux nieleskelin pari kertaa etten ala kyynelehtimään...jännitys katosi heti, kun urut alko soimaan.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Nieleskelin, kunnes näin mieheni koulukaverin kunniavartiossa uudessa hellepuvussa (kokovalkoinen univormu kenkiä myöten.) Alkoi naurattaa, ja nieleskely helpotti!

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Hymyilin ja jopa nauroin alttarilla. Ihana päivä!!

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Yritin hymyillä mutta kyllä meni nieleskelyksi. Joistakin kuvista kyllä näkee, että ainakin jonkin verran hymyilin. Sulhanen ei! :D

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

virnistelin kuin vähäjärkinen ;) ihan sumussa koko kävelyosuus muuten :D

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

ei siinä voinut olla hymyilemättä :) olihan siellä oma rakas (tuleva) aviomies vastassa :-X :-X :-X

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Taisin hymyillä, ihan tarkkaan en kyllä muista. Itkuun meinasin tirahtaa kun näin sulkin kävelevän alttarilta mua kohti. Oli niin ihanaa ja herkkää :)

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Omat mielikuvat on lähinnä jännitystärinästä ja keskittymisestä siihen, etten kompastu hameeseeni, mutta ystävien mukaan mun ilme oli ovesta astuessa niin aurinkoinen ja onnea loistava että ei (kuulemma) montaa kuivaa silmää näkynyt. :grin: Mä en kyllä muista kirkkotilanteessa nähneeni ketään tuttua, tai siis en kai ole uskaltanut penkkeihin katsoa, mutta taas huhu kertoo että olen katsellut kaikkia ja säteillyt hymyä. No, totuus nähdään kun saan kuvat. ;)

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Taisin olla koko matkan aika vakavana, tuijotin kuin lasipatsas alttarille päin kun en pystynyt ketään katsomaan..! :P

Vasta kun mies tuli mua ja isääni vastaan, sain miestäni katsottua ennen kun jatkettiin matkaa alttarille.. :rolleyes:

Pois lähtiessä taisi kyllä olla jo kasvoilla jotain ilmettäkin!!

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Enpä pystynyt, jos olisin katsonut ketä tahansa silmiin, olisin purskahtanut itkuun.. en tiedä miksi, varmaan tilanne vaan oli niin ainutkertainen.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Hymyilin paljon ja leveästi. Yritin ehtiä nähdä mahdollisimman paljon rakkaita ihmisiä. Huomasin sulhasenkin vasta kun isä pysähtyi keskikäytävälle ja sulhanen jo olikin siinä. Mie olisin varmaan vaan hurmiossa kävellyt suoraan alttarille ohi sulhasen ja sitten ihmetellyt, missässenyo? Olin vaan niin innoissani kaikista ihanista ihmisistä, jotka hymyili minulle. Vihkiminen oli ihana.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Kuvista päätellen hymyilin, itselläni ei ole minkäänlaista muistikuvaa koko alttarille kävelemisestä.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Hymyilin ja paljon :D Luulin olevani varsinainen itkupilli, mutta toisin kävi. Myös jännitys hävisi kirkon käytävän päähän astuessa.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Luo uusi käyttäjätili tai kirjaudu sisään

Sinun täytyy olla jäsen osallistuaksesi keskusteluun

Luo käyttäjätili

Rekisteröi uusi käyttäjätili helposti ja nopeasti!


Luo uusi käyttäjätili

Kirjaudu sisään

Sinulla on jo käyttäjätili?


Kirjaudu sisään