Liian nopeasti naimisiin?

[kyyskyys]

Jos ite oisin yhtä hätähousu ni oisin nyt ihan kusessa.. edellisen poikaystävän kanssa kuitenkin seurusteltiin "oi vitsi me mennää viel naimisii"-periaatteel sen vuoden verran, kunnes sen jälkeen tuli niin hemmetillisii ongelmii et ei voi ku kiittää onneaan ettei kukaan ehtiny kosii tai tehä muutakaan typerää siinä alkuhuumassa.. Siis siitä oppineena todellakin tahdon eka katsoa että kestäänö tää nyt yhen joulun vai kaksi jne. ja sitten kun vuodesta alkaa tulla rutiinia (ei vaan päivistä) niin näkee että löytyykö sitä ilo olla toisen kanssa pitempään.

Mä ite henkilökohtasesti pidän hirveen naiivina sellasta naimisiinmenoo, joka tapahtuu parin hassun kuukauden tai edes ekan vuoden jälkeen tapaamisesta. Onhan se tosi ihanaa ja romanttista ajatuksena mennä naimisiin just silloin, kun on vielä ihan umpirakastunut, ellei sitten haittaa se, että arki iskee ja lujaa myöhemmin. Oon vissiin vähä kyynistyny tässä elämässä, kun nuoreen ikääni suhteutettuna oon kuitenkin seurustellut puolestatoista vuodesta neljäänkin vuotta ja sitten kuitenkin eronnut. Oon kyllä onnellinen, että siitä neljänkin vuoden suhteesta pääsin helposti sit lopulta pois, oli se loppuaika sellasta.

Se on ihan totta, uskokaa huviksenne, että se alkuhuuma häippäsee viimeistään kolmessa vuodess. Sitten joutuu ehkä pistämään suhteelle uusia pelisääntöjä, tai harkitsemaan uudestaan. Oon ite ollut joskus niin romanttinen, ja tietyllä tavalla oon vieläkin, etten halunnu uskoo ton koskevan just mua. Mutta olimpa väärässä.

Tota joutuu vähä miettimään, että kun kaikki nyt toitottaa sitä, että avioliitto ei muuta mitään, niin miks sitten pitää äkkiä naimisiin päästä? Jos se ei kerran mitään muuta... :D

[Sahrami79]

Katsohan, kun on itselläkin takana 7 vuoden parisuhde, jossa ei päästy mihinkään, ja sen jälkeen tapasi sen ihmisen, jonka kanssa kaikki vain kolahti heti oikeille urilleen, niin kyllä sen vaan tietää. Arkea ollaan eletty yhdessä siitä lähtien, muutettiin saman katon alle samantien, otettiin yhdessä hoidettavaksi talous, koirat ja raha-asiat.

Kun ikää on 30 ja päälle, niin kyllä siinä jo tietää mitä haluaa ja onko toisesta sellaiseksi, saati sitten itsestä. En aikaisemmin olisi tosiaan voinut kuvitellakaan meneväni näin nopeasti naimisiin, mutta kun se oikea on kohdalla, niin sen vaan tietää.

Avioliitto muuttaa juuri sen verran, minkä takia mekin se askel otetaan. Puolisot ovat eriasemassa avo- ja avioliitossa. Varsinaisesti romantiikan kanssa sillä ei ole tekemistä. Rakkaus tietenkin pysyy samana on kyse sitten avio- tai avoliitosta.

[Sanu]

Niinkuin moni onkin jo kommentoinut, niin kyllä tässä 30 tietämillä on elämää nähty jo sen verran, että tietää mitä haluaa. Itsekin suhtautuisin vähän varauksella jos kovin nuoret menevät naimisiin vuoden seurustelun jälkeen. Tuntuu että monet parit eroavat siitä ensimmäisestä pitkästä suhteestaan jossain vaiheessa, ja sen jälkeen sitten löytyykin nopeasti sellainen suhde missä tietää asioiden olevan kunnossa. Nuorena niin monet syyt tuntuu vaikuttavan pariutumiseen, kuten halu kokea seurustelu ja löytää joku läheinen, irtautua perheestä ym. Näitä ei enää tarvitse tehdä 30 vuotiaana.

[Rokkienkeli]

Me "sulhon" kanssa tavattiin maaliskuussa 2008, 1½kk edellisen mieheni kuoleman jälkeen.

Kihloihin mentiin heinäkuussa, yhteinen koti ostettiin ja virallisesti yhteen muutettiin lokakuussa, olisimme muuttaneet varmaan heti, mutta olosuhteet pakottivat hieman harkintaa. Siihen astikin oltiin ja asuttiin "yhteistä taloutta" aina kun se oli mahdollista, sillä miehen työpaika vuoksi hän muutti toiselle paikkakunnalle parin viikon seurustelun jälkeen, minun oli pakko jatkaa oppisopimuskoulutukseni loppuun entisellä paikkakunnalla ja etsiä uudelta töitä. Naimisiin mennään suurinpiirtein vuosi tapaamisen jälkeen.

Molemmilla on ikää, ja elämänkokemusta (minulla ikää 26, miehellä 33), takana pitkät parisuhteet, minulla edesmenneen miehen kanssa yhteiseloa 6-vuotta, josta naimisissa 2½-vuotta ja leikki-ikäinen lapsi, miehellä exän kanssa yhteiseloa 17-vuotta, josta 7-vuotta naimisissa ja suhteesta kouluikäiset lapset.

Nopean "toiminnan" pohjana on meillä mielestämme se, ettemme elä parisuhteen vaaleanpunaista seurusteluvaihetta oikeastaan ollenkaan. Koska molemmilla on lapset, on todellinen arki ollut läsnä suhteessamme alusta alkaen. Alle 2viikon seurustelun jälkeen mies haki oksennustaudissa olevan poikani päiväkodista ja huolehti hänestä, minun ollessani töissä. Uhmaikäisen lapsen pari tuntine yökiljuminen ja aamuraivarit ja äidin hermojen menetys töihinlähtökiireessä paljasti miehelle kyllä minun todellisen luonteeni... Minä vietin parin kuukauden seurustelun jälkeen kesälomani ollessani kaikkien muksujen kanssa "lomalla", miehen ollessa töissä. Oli muuten elämäni paras loma, vaikka oltiin 3 lapsen, 2 aikuisen ja parin koiran voimin kerrostalokaksiossa. Rakkautta riittää ja yhteistä aikaa ja yhteisiä hellyydenosoituksia saatiin kaivettua, ellei muualta, niin olohuoneen lattialla patjalla 3 lapsen alla yritettiin puolisalaa lapsilta saada toisiamme kädestä kiinni.

Mutta, se on juuri se juttu, mitä me halutaan. Olla tavallisen arjen keskelläkin onnellisia yhdessä ja sitä me olemme. Meistä tuntuu maailman normaaleimmalta hoitaa lapset yhdessä, jakaa kotityöt, ja muksujen kuljetusvuorot. Elää arkea.

Elämä lapsen ja lapsien kanssa, perheenä, alusta alkaen, huomioiden toisen aikuisen, jakaen kotityöt ja vastuun lasten (myös niiden toisen lapsien) kasvatuksesta tasavertaisena kumppanina on sellainen intensiivikurssi parisuhteen arkeen, että tuskin sillä saralla yllätyksiä tulee myöhemminkään. Toisemme olemme oppineet tässä ajassa tuntemaan niin, että kun toinen vasta ajattelee, on toinen yleensä jo tehnyt sen. Riitoja on ollut ja tulee olemaan. Kun rakastaa, nii uskaltaa sanoa, sillä tietää, että toinen rakastaa siitäkin huolimatta.

[Sesilia88]

Suhtautumiseeni vaikuttaa pariskunnan ikä..Itse olen menossa vasta 7 yhteisen vuoden jälkeen. Tosin itselläni ei olisi ollut mahdollisuutta mennä alle vuoden seurustelun jälkeen naimisiin, kun ikää olisi ollut vasta (minulla) 15-16 vuotta ja sulholla 17.

[Kesä]

Sellaista elokuva-rakkaus huumaa kestää ehkä vuosi-kaksi ja sen jälkeen vasta astuu se arki taloon ja silloin punnitaan vieläkö toista jaksaa katsoa kun ne vaaleanpunaiset lasit on heitetty nurkkaan. Itse en ikuna menisi naimisiin alle 2-3 vuoden seurustelun mutta tämä on vain MINUN elämässä todettu asia.

Samoilla linjoilla ollaan..

Itse en uskaltaisi/haluaisi mennä naimisiin alle vuoden seurustelun jälkeen. Toki elämäntilanteet ja suhteet ovat erilaisia, eikä kukaan voi sanoa, että joku on mennyt "liian nopeasti naimisiin". Kysymys ei ole siitä, etteikö meilläkin ollut semmoista alkuhuumaa että kaikki on vain ihanaa ja mahtavaa ja ollaan kuin luodut toisillemme ja varmoja, että ollaan loppuelämä yhdessä. Meillä alkuhuumaa kesti yli kolme vuotta, mihin varmaan vaikutti se, että alettiin seurustelemaan hyvin nuorina (14v). Silloin oltiin kokoajan kiinni toisissamme ja lasten nimet oli valmiina.. monet tunnistavat varmaan sen tunteen On helppo olla toisen rinnalla kun kaikki menee hienosti, ajan kanssa suhde vasta punnitaan.

Kiinnostaisi kuunnella teidän mielipiteitä siitä, että uskotteko, että semmoisen alkuhuuman voi kokea hyvinkin monen ihmisen kanssa.

[kyyskyys]

Kiinnostaisi kuunnella teidän mielipiteitä siitä, että uskotteko, että semmoisen alkuhuuman voi kokea hyvinkin monen ihmisen kanssa.

Kuulosti tutulta tuo kuvailusi Mä oon kokenut aina uuden suhteen alussa huumaa. Ei ainakaan tunnu kovin luotevalta alkaa mulle seurustella, jos ei oo ihan päätäpahkaa rakastunut ja sekasin. Ekassa suhteessa kesti huuma melkein neljä vuotta kunnes tajusin, että tuohan on ihan mulkku jätkä Tokassa lähin minä, puolentoista vuoden jälkeen, kun tajusin, että ei oo mun elämää tämä. Huumaa kesti, joskaan ei kauheen kauaa. Eka vuosi oli hyvä. Nykyisen suhteen alkuhuuma on kadonnut aikaa sitten Kuva täydellisestä kumppanista on särkynyt iäksi Tiedän omat ja tuon virheet. Suhdettakin on jouduttu rukkaamaan kertaalleen. Mutta mikäs tässä ollessa

Aikuisuus mutkistaa asioita aika paljon, siksi ehkä ne teinisuhteet on niin naiiveja ja huolettomia.

[Krisse84]

Minä en ole valmis avioitumaan vuoden enkä edes kahden vuoden jälkeen. Kerran olen jo ollut kihloissa ja tätä onnea kesti 4 vuotta. Siihen se sitten loppui kuin seinään. Onneksi ei oltu naimisissa vaikka monet sukulaiset sitä jo ehdotteli ajankohtaiseksi.

Nykyisen miehen kanssa oon ollut yhdessä pian 5 vuotta. Meillä on jo yhteinen lapsi ja toinen tulossa. Näistä nappuloista luojalle kiitos! Olen monet kerrat miehen kanssa miettiny että jos me oltas jätetty lasten hankinta avioliittoon niin voi jee mikä eka avioliittovuosi meillä olis ollut! Siis koin itse tosi raskaaksi esikoisen ensimmäisen vuoden. Se vuosi oli todellinen koetinkivi meidän suhteelle. Onneksi elämä alkoi tasaantua kun vauva-arki alkoi helpottaa. Ikinä suhteen aikana ei ole ollut niin raskasta kuin tuona vuonna. Sitä ennen ei edes riidelty koskaan mutta tuollon tuli kyllä mustamieli tutuksi. Nyt kun toinen on tulossa niin osaan suhtautua muutokseen jo ihan eritavalla. Kaikki ei olekkaan enään niin uutta ja outoa. Mutta meille tämä järjestys on ollut ehdottomasti parempi. Eikös ne sano että monet parit eroaa lapsen ollessa n. vuoden ikäinen? Näitä on ollut kaveripiirissäkin. Nyt tuntuu että on koettu yhdessä niin paljon ettei kovin pienet asiat tätä suhdetta heilauta.

No lapset ennen avioliittoa ei monellekkaan ole ratkaisu. Ymmärrän vakaumukst ja ajatukset että lapset halutaan avioliiton solmimisen jälkeen.

Niin ja alkuhuumaa voi kyllä kokea monessakin suhteessa. Se on itselläni lopahtanut aina sen ensimmäisen vuoden tai kahden jälkeen. Mutta ei se sitä sano etteikö sittenkin voisi olla huumaa, se vaan on erilaista

[Guest Nanam]

En koe kiirehtiväni naimisiin, vaikka hääpäivänä olemme olleet yhdessä "virallisesti" 1,5 vuoden ajan. Siitäkin ajasta asuimme lähes vuoden eri paikkakunnilla ja vasta viime syksynä pääsimme yhteiseen kotiin. Silti.

Kumpikaan meistä ei ole niin tyhjäpää ja naiivi, että kuvittelisi elon jatkuvan rakastumisenkiihoisena vuositolkulla. Suhde tulee muuttumaan ja varmasti moneen kertaan. Jos lapsia tulisi, kaikki menisi taas uusiksi. Mahdolliset sairaudet, suuret ilot ja surut - kaikki muokkaavat suhdetta omalla tavallaan. Kumpikin tajuaa asian ja lähtee järki kädessä tälle yhteiselle taipaleelle, josta tiedämme vasta nämä ensiaskeleet.

Usein kuvitellaan, että suhteen jonkinlainen muuttuminen tarkoittaa automaattisesti eroamista. Joskushan näin käy, en minä sillä. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan. Silti kumpikin meistä ymmärtää, että avioliittoon astuminen tarkoittaa kaikista muutoksista ja muuttumattomuuksista huolimatta sen yhteisen päämäärän eteen ponnistelemista (ja parhaimmillaanhan sitä ponnisteltavaa ei juuri ole, jos asiat lipuvat onnellisesti toivottuun suuntaan). Meidän tapauksessamme yhteinen päämäärä on tämä suhteemme, jossa kumpikin toivoo kaikki tulevat päivät viettävänsä toisen rinnalla.

Elämä on epävarmaa. Voisin melkein väittää että muutamat rlämän koetinkivet ovat saaneet kummankin perpektiivin kohdilleen. Asioita ei voi pakottaa haluamaansa suuntaan, vaikka kuinka yrittäisi. Joitain asioita pitää hyväksyä vaikka ne eivät ehkä eniten itselle mieluisia olisikaan. Aviopuolisona oleminen ei ole vain oman elonsa mahdollisimman sujuvaksi järjestämistä, se on myös työskentelyä toisen hyvän eteen. "It's not about marrying the right partner, it's being the right partner."

Ei se avioliitto sen auvoisempaa olisi pidemmänkään seurustelun jälkeen, jos ongelmia on tullakseen. Ihan sama se on toisinkin päin: ei se elo sen auvoisempaa ole, vaikka menisi aikaisin naimisiin. Nopeasti tai hitaasti harkiten naimisiin meno on valinta, ja valinnan jälkeen eletään sen mukaisesti. Joku tarvitsee pitemmän "tunnosteluajan", toinen uskaltaa heti paikalla. Onneksi olemme erilaisia.

Muokattu: February 4, 2010, käyttäjä: Nanam

[patrika]

Kiinnostaisi kuunnella teidän mielipiteitä siitä, että uskotteko, että semmoisen alkuhuuman voi kokea hyvinkin monen ihmisen kanssa.

Voi. Ja nyt toisellakaan (tai kolmannella?) kerralla en epaile etteiko tama kestaisi.

Ensimmainen avioliitto meni alkoi nopeasti - mies kosi viiden viikon jalkeen, ja meidat vihittiin neljan kuukauden seurustelun paalle. Jalkikateen sanon ettei olisi pitanyt, miehesta paljastui jotain ihan muuta kuin luulin, tosin avioliitto kesti yhdeksan vuotta. Valilla tosin oltiin erossa..

..josta paastaan toiseen.. erossa ollessamme tapasin toisen - joka kosi myos viiden viikon jalkeen, vaikka olin viela virallisesti naimisissa. Vastasin kylla, mutta exan painostuksen, lasten ja masennuksen tiimoilta janistin ja palasin exan luo.

Nelja vuotta myohemmin, kun olin jo kunnolla eronnut exasta, tapasin taas miehen numero kaksi ja kuusi viikkoa myohemmin han taas kosi, ja haat on ensikesana - vuosi ja pari viikkoa siita kun taas paadyimme yhteen. Tama on se mies jota en mielestani naiden neljan vuoden aikana saanut, ja johon vertasin jokaista jonka tapasin, ja kukaan ei ollut sitten kuitenkaan kuin tama.

Naimisiin olisin voinut menna huomattavasti nopeamminkin talla kierroksella, mutta kaytannonjarjestelyjen vuoksi haat ovat vasta kesalla.

[annich]

Me tutustuimme viime heinäkuussa. Mieheni oli armeijassa, ja minä sotilaskodin tiskillä töissä. Ensitreffeistämme lähtien mieheni vietti luonani jokaisen lomayönsä. 2,5kk seurusteltuamme muutimme yhteen. Pariviikkoa sitten kihlauduimme, ja häät ovat 10.10.09. Jolloin olemme seurustelleet alle 1v3kk. Äitini ja kaasoni ovat ainoat, joiden reaktio ei ole ollut "Mitä? Naimisiin? Miksi? Oletko sä tyhmä? Näin aikasin.."

Typerintä oli, kun kannoin äitini kanssa pukuani hänen miehensä autoon, jolloin mies, joka on minulle kuin toinen iso, katsoi pukupussia vähän aikaa ja totesi vain "Anni.. Oletko sä tämän asian kanssa ihan tosissas?" Eeei. en ole. Ostin puvun huvikseni. Ja kirkonkin varasin sitä varten että voin sitten alttarilla sanoa että "Lälläspyy! heti uskoitte. hah. Menkääs kotiinne siitä." :DD

[vaniljakookos]

Näihin nopeisiin naimisiin menoihin, alle vuoden seurustelleiden kanssa, on varmastikin monta syytä. Itse parisuhdehan pitää olla kunnossa, oli yhteiseloa takana puoli vuotta tai 15 vuotta. Kuitenkin on eri asia esim. puhua suhteesta, joka on "se ensimmäinen" ja siitä pitkästä suhteesta..kuin vaikkapa sen jälkeisistä. Mun mielestä näissä on iso ero. Aika moni toki menee naimisiin sen teinisuhteen kanssa, enkä sitä väheksy..mutta mielestäni tätä kokemusta ei kaikilla voi verrata siitä seuraaviin parisuhteisiin. Tässä ensimmäisessä suhteessa opittiin itsestä ja omasta käyttäytymisestä suhteessa aika paljon..myös se, miten suhdetta hoidetaan ja mitä kumppanista haetaan.

Itselläni ei ole ollut tämmöistä pitkää teinisuhdetta, mutta tuon ajan seurusteluista ja ensimmäisestä avomiehestäni voin sanoa sen verran että se opetti! Ja opetti todella paljon. Ne virheet on pitänyt tehdä, jotta ymmärtäisin itseäni ja toisia ihmisiä. Ne on myös kasvattaneet ja kehittäneet minua. Osasin heti sinkkuaikoina katsoa, että tosta ja tosta ei oo mulle mihinkään.

Meillä ei olla menossa naimisiin alle vuoden aikataululla, vaan yli pari vuotta ollaan sitten oltu. Kosinta tuli siinä 1.5 vuoden seurustelun jälkeen. Yhteen muutettiin joskus ehkäpä 8kkn seurustelun jälkeen tms. Joka tapauksessa samaa taloutta olemme käytännössä jakaneet 2 vuotta tuosta kun naimisiin mennään. Eli siitä yhdessä asumisesta on kokemusta, arjessa on rutiinit ja hyvältä tuntuu. Meillä uskalletaan riidellä ja pyytää anteeksi. Uskalletaan rakastaa toista ja kertoa siitä!

Huvittavinta on, että ennen tätä miestä ihmettelin pitkään miksi ihmiset hankkivat lapsia ja mitä järkeä on yhdessä elämisestä. Tämän miehen kanssa vaan kaikki kolahti.

Joillakin voi olla, että se eka kunnon kriisi tulee vaikka joskus vasta 15 vuoden jälkeen ja siihen jää suhde. Toisilla se eka kriisi voi tulla jo vuoden sisään..joko se jää siihen tai ei. Sitä ei koskaan voi tietää. Eli sinänsä tilanteita on turha verrata. Itse tiedän epäonnistuneita lyhyitä ja pitkiä suhteita. Ehkä inhottavin juttu oli se, kun mieheni tuttava erosi vaimostaan 15 vuoden yhteiselon jälkeen. He olivat menneet naimisiin vasta 12 vuotta yhdessä oltuaan..ilmeisesti tämä naimisiinmeno oli se lumipalloefektin käynnistäjä tyylillä "tässäkö se oli". En siis itse uskaltaisi sanoa nopeammin etenevistä, et "pian ne eroaa"..näitä pariskuntia on lähipiirissä ollut, jossa olen vähän mielessäni ajatellut ettei varmaan kauan kestä (eivät ole siis naimisiin kuitenkaan menneet)..kuitenkin näistä onkin monesti löytynyt se elämänkumppani. Eli muut eivät tosiaan voi nähdä tilannetta

Sitä mieltä itse olen kuitenkin, että sitä yhteistä arkea pitäisi jakaa. Jos meillä olisi arkea takana vaikka puoli vuotta, niin ei me mentäisi vielä. Arki kertoo kaikista eniten, kun toista näkee sillonkin kun opiskelut/töissä stressaa ja väsyttää ja näin.

Muokattu: March 9, 2009, käyttäjä: vaniljakookos

[maikkeli]

Meidän aikataulu: seurustelun aloituksesta 2kk päästä muuttimme yhteen ja 6kk päästä menimme kihloihin. Ei pitänyt olla mitään kiirettä järjestää häitä, mutta viime kesänä sulhasen ehdotuksesta päätimme päivän ja olemme sitten elokuussa 2009 seurustelleet 2v 1,5 kk kun menemme naimisiin.

Minusta tahtimme ei ole meille liian nopea, tosin täytyy myöntää että varsinkin alku oli aika nopeaa kun molemmat vaan tiesi että tässä se nyt on! Eikä tunne ole kuin vain varmistunut, päivä päivältä. Olemme parinkympin paremmalla puolella ja itselleni tämä on toinen pitkä suhde, mutta sulhaselleni vieläpä ensimmäinen seurustelusuhde. Hän tässä on vielä ollut se kiirehtijä, ja puhuu vauvoistakin koko ajan... Onneksi sillä lailla hyvällä tavalla haaveillen eikä panostaen. Oi kun tuli taas rakastunut olo kun kirjoitan armaastani

Ja samaa mieltä olen kyllä siitä että suhteesta se on kiinni eikä ajasta: ekan poikaystäväni kanssa jahkailin 3 vuotta ennen kuin muutimme yhteen ja 5 vuotta ennen kuin menimme salakihloihin - jonka jälkeen pian erosimmekin kun tajusin olevani väärässä paikassa!

[Merenneito]

Me aloitimme seurustelun virallisesti 29.9.08 kahden kuukauden tutustumisen jälkeen ja häitä vietetään 21.11.09 joten vähän yli vuosi ehtii olla seurustelua takana. Mielestäni ihan riittävästi, olemme kuitenkin molemmat jo reilusti yli kolmekymppisiä ja tiedämme mitä etsimme.

Anoppi ei suhtautunut kovin hyvin kihlausuutiseen, joten vähän jännittää tavata hänet pääsiäisenä. Oma äitini ei muuta kuin onnitellut.

[merely]

Meidän tilanne on se, että olemme olleet yhdessä 2,5vuotta ja toinen lapsemme on matkalla maailmaan. Naimisissa nyt jo...monta päivää

Yhdyn kommentteihin siitä että elämänkokemuksella on merkitystä, mutta mielestäni myös sillä asenteella ja niillä odotuksilla joiden kanssa on avioliittoa suunnittelemassa. Meillä mieheni kanssa molemmilla on asenne, että meni syteen tai saveen niin yhdessä ollaan ja asiat järjestetään. Tämän takia en ole huolissani nopeasta tahdistamme, koska voin luottaa että viimeinenkin rippu tehdään sen eteen että yhdessä pysytään.

[roseline]

Kuukausi häiden jälkeen olemme olleet 3 vuotta yhdessä. En koe, että kiirehtisimme, sillä meitä on tässä kolmessa vuodessa koeteltu aivan olan takaa, vakavastikin. Olen kyllä sanonut, että tuskin uskaltaisin mennä vielä naimisiin, jollei meitä olisi koeteltu niin paljon. On ihana tietää, että yhdessä pysytään ja toisia tuetaan, vaikka eteen tulisi mitä.

Yhdessä ollaan asuttu 2,5 vuotta, joten arkikaan ei enään iske vasten kasvoja

Muokattu: March 18, 2009, käyttäjä: roseline

[Leana]

Harmi etten osaa kirjoittaa niin kauniisti kuin monet täällä, mutta tässä meidän tarinamme.

Me asuttiin tavatessamme eri paikkakunnilla. Mies jätti työnsä (ja tyttöystävänsä ) siellä ja muutti samaan kaupunkiin kanssani. Irtisanoutumisaika oli kai n. kaksi viikkoa, jonka aikana nähtiin muutaman kerran. Sen jälkeen mies muutti luokseni, ja mikäs tässä on asustellessa. Tottakai alkuhuumakin oli melkoinen (ja on vieläkin), mutta kummallakaan ei ole epärealistisia odotuksia suhteelta tai kumppanilta, vaan samoja päämääriä kohtaan edetään. Toisen kanssa voi olla täysin oma itsensä, ja jakaa arjen hyvät kuin huonot puoletkin.

Molemmilla on takana useamman vuoden seurustelusuhteita, joten olemme oppineet tietämään mitä toiselta haluaa ja mitä toiselta voi odottaa. Edellisissä suhteissa taidettiin molemmat vain olla, kun toinen on "ihankiva", tai "melkein just hyvä". Eikä todellakaan käynyt mielessäkään kosia!

Nyt taas tiedettiin heti, mistä on kyse. Koskaan aikaisemmin mikään vaan ei tuntunut niin oikealta ja itsestään selvältä, kuin että tässä Se Oikea nyt on, ja tämän ihmisen kanssa haluan jakaa koko loppuelämäni. Piste.

No, alle neljän kuukauden seurustelun jälkeen mies kosi, ja sai myöntävän vastauksen (aikamoisen onnenitkun saattelemana). Aika nopeaa toimintaa siis. Naimisiin oltaisiin haluttu mennä jo vuoden päästä kihloista, eli tänä kesänä, mutta käytännössä ei tajuttu aloittaa hääjärjestelyjä ajoissa, joten naimisiin mennään kesäkuussa 2010. Silloin yhdessä ollaan oltu vähän vajaa kaksi vuotta.

Ehkä jotkut kaverit ja tutut ei tajua sitä, että ollaan ihan tosissaan, ja että kihloihinmeno tarkoittaa sitä että kohta ne häät pidetään. Ollaan kaveriporukoiden ekat jotka menee naimisiin, ja ikää meillä on 26 vuotta. Kaikki on kyllä tosi onnellisia, ja eivät mitenkään ihmettele, kun kuulemma ollaan täydellisen sopivat toisillemme.

Menipä jaaritteluksi, mutta pointtini oli se, että kyllä sen vaan tietää kun rakkaus sattuu kohdalle, ja silloin ei ole mitään syytä odottaa turhaan.

[Sontsa79]

Meillä tulee hääpäivänä n. 2 vuotta yhdessäoloa.

[-Julianna-]

Yksi tuttuni meni naimisiin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Olin ällikällä lyöty, enpä itse moista kyllä tekisi. Vai mitä mieltä te muut olette?

Muokattu: April 27, 2009, käyttäjä: Julianna83

[visi]

Tapasin ihanan miehen vuosi sitten, luulin ensin miehistä pitäväksi (koska oli niin komea), siitä tuli kiva kaveri joka kuskas meitä tytttöjä rannalle koko kesän (miksköhän? naisia puol pukeissa ). Muutin pieneen yksiöön siinä kesällä ja kutsuin tän miehen tupareihin, tällöin mulla oli puol vakava parin kuukauden seurustelusuhde yhteen muusikkoon, jolla oli yllärikeikka just mun tupari-iltana, joten hän ei sinne tullut. Lähdettiin tupareiden jälkeen jatkamaan kemuja baarin puolelle ja siellä oltiinkin tän ihanan miehen kanssa vain kahdestaan. Pyysin miehen luokseni yöksi. Seuraavana aamuna sai muusikko-poikkis väistyä ihanan miehen tieltä. Aloimme seurustelemaan ja seurusteltuamme kuukauden sanoin hyvästit pienelle yksiöllemme ja kirjoitettiin yhteinen vuokrasopimus kaksiosta. Reilu pari kuukautta oltiin seurusteltu kun yhteen muutettiin.

Avomieheni kosi minua puolenvuoden seurustelun jälkeen, itkettyäni onnesta parikymmentäminuuttia sain sanotuksi myöntävän vastauksen. Päätettiin hääpäiväksi tasan vuosi kihloista, mutta ajauduimmekin päätökseen pitää häät vuosipäivänämme. Hääpäivänä vuosi seurustelua, puoli vuotta kihloissa ja asuttu yhdessä kymmenisen kuukautta.

Uskon että nopea päätös yhteenmuutosta on saanut meidät tähän tilanteeseen, kun on katsonut toista hyrräämässä tuossa vieressä, on oppinut elämään sulhon kanssa, huomannut että hän on se oikea ja mitä turhaan hidastelemaankaan.

Olemme vasta parikymppisiä, ja sulhon vanhempien reagtio oli kamala. Alennuin teini tytön tasolle kuunnellessani syytöksiä ja huutoa ja lopulta huusin anopille takaisin ja poistuin ovet paukkuen. Pari päivää myöhemmin sovin välit anopin kanssa, ja eilenhän tupsahti tilille avustus hääkustannuksiinkin siltä taholta. Olen nyt todella hyvissä väleissä sulhon perheen kanssa, uskoakseni johtuu osittain siitä että vierailut eivät ole sitä kädet ristissä sohvan reunalla istuskelemista ja sivistynyttä keskustelua kahvipöydässä, vaan riidan kautta minut on otettu perheen jäseneksi. Jotain hyvää siis tässäkin tapauksessa. Muutamat vanhempiensa luona, koskaan vakavasti seurustelemattomat sulhon kaverit ovat olleet kummissaan, mutta muut ottaneet asian halauksin ja onnesta hyppien.

[princez]

Me ollaan oltu yhdessä 2 vuotta ja muutama kuukausi päälle kun mennään naimisiin. Kihloihin mentiin puolen vuoden seurustelun jälkeen. Tämä tulee olemaan mun toinen avioliitto ja entisen miehen kanssa oltiin oltu yhdessä 4 vuotta, joista 2 vuotta kihloissa, ennen alttarille astelemista. Siltikin liitto karahti karille hyvinkin pian. Joten mielestäni seurusteluaika ei määrittele sitä kuinka hyvin liitto onnistuu.

[Ilusao]

Kihloihin mentiin 1,5 kk tapaamisesta ja yhteen muutettiin 2 kk tapaamisesta. Häät ovat tulossa ja niiden aikaan ollaan oltu kihloissa lähes 8 kk. Ja iältämme olemme nuoria. Minä nuorempi ja sulho kuusi vuotta vanhempi. Mies oli se joka vauhtia piti yllä. Nopeudesta tuli ihmettelyjä kyllä useammastakin suunnasta ja minun vanhemmat yrittivät rauhoitella. Edelleen kuitenkin ollaan naimisiin tällä aikataululla menossa ja ajatus tietenkin on loppuelämäksi.

[Muumimama]

Kiinnostaisi kuunnella teidän mielipiteitä siitä, että uskotteko, että semmoisen alkuhuuman voi kokea hyvinkin monen ihmisen kanssa.

Mulla on menossa 3 pidempi suhde ja jokaisessa on ollut alkuhuuma. Ajan myötä sitä oppii tuntemaan toista. On ihan eri olla ihmisen kanssa, jonka on tuntenut muutaman kuukauden, vuoden tai kaksi vuotta. Minä olisin silti ollut valmis menemään tämän miehen kanssa naimisiin heti 5 kk jälkeen. Vaikka tiesi, että ei tunne toista ns. tarpeeksi hyvin, niin kun ties, että huuman alle ei ole peittynyt ongelmia ja asiat toimii, niin arkea saattoi odottaa ihan levollisin mielin.

(ja ennenkuin kysytte, niin me ei olla vieläkään naimisissa, koska taloustilanne muuttui ikävästi. No money, no funny.)

[Lua]

Kiinnostaisi kuunnella teidän mielipiteitä siitä, että uskotteko, että semmoisen alkuhuuman voi kokea hyvinkin monen ihmisen kanssa.

Mulla on menossa 3 pidempi suhde ja jokaisessa on ollut alkuhuuma. Ajan myötä sitä oppii tuntemaan toista. On ihan eri olla ihmisen kanssa, jonka on tuntenut muutaman kuukauden, vuoden tai kaksi vuotta.

Allekirjoitan.

Tuo "alkuhuumahan" on ihan parisuhteoppaissa ja esim. Väestöliitossa tunnustettu tosiasia.

Väestöliitto kertoo alkuhuumasta parisuhteen vaiheissa näin (nimellä rakastuminen): Rakastumisen tilaa leimaa hyvin vahvasti tietynlainen tapa nähdä toinen. Rakastettu nähdään vahvasti positiivisessa valossa ja häneen suuntautuvat odotukset ovat myönteisiä: olet ihana. Toinen on kuin valkokangas, johon voi heijastaa omia mielikuviaan ihannekumppanistaan ja tähän ihannekumppaniin on helppo olla myös rakastunut. Ihmisellä on perustarve luoda pysyviä kiintymyssuhteita, tarve luoda läheisyyttä, liittyä. Tunne yhteen kuulumisesta poistaa yksinäisyyden ja tyhjyyden tunteen.

Voisi ajatella, että rakastuminen on luontoäidin temppu, jolla se saa ihmiset menemään yhteen, jatkamaan lajia ja luomaan edellytykset parisuhteen syntymiselle ja sitä kautta uusien kehityshaasteiden kohtaamiselle. Toimiva parisuhde on hyvä paikka kasvaa ja kehittyä. Rakastumisvaihe kestää aikansa eikä ”huuman haihtuminen” ole suinkaan merkki väärästä valinnasta. Se on merkki siitä, että suhde on siirtymässä uuteen vaiheeseen.

Mä olen vahvasti sitä mieltä että naimisiin voi mennä ja jotkut meneekin liian pian. Mä haluan ensin nähdä ja kokea sen vaiheen, kun alkuhuuma väistyy. Se voi olla kuitenkin tosi vahvakin muutos parisuhteessa. Väestöliitto kuvaa vaihetta näin:

Itsenäistymisen aikana ruusunpunaiset sävyt saattavat vaihtua tummanpuhuviksi. Ne puolet, joita ei ole voinut hyväksyä itsessään, voidaan heijastaa toiseen ja taistella niitä vastaan toisessa. Kun rakastumisvaihe edusti läheisyyttä ja yhteenkuulumista, itsenäistymisvaihe edustaa erillisyyttä, tilaa itselle tärkeille asioille. Tässä vaiheessa tuntuu syntyvän taistelua näennäisesti vähäpätöisistä asioista. Pahimmillaan joudutaan jumiutuneeseen suhteeseen, jota hallitsee epätoivoinen taistelu. Tähän olemassaolon taisteluun ei aina näytä löytyvän ratkaisua ja lopputuloksena voi olla pysyvä katkeruus, eläminen suhteessa, jossa on tunnetasolla erottu toisistaan, tai sitten suhteen päättyminen.

MUOKS: taustatietona että olemme mieheni kanssa olleet yhdessä nyt neljä vuotta. Alkuhuumassa olisin ollut hyvinkin valmis menemään naimisiin - ja pian. Onneksi järki voitti, ja nyt vasta alkaa tuntua että tunnemme toisemme todella ja voimme sitoutua avioliittoon.

Muokattu: May 16, 2009, käyttäjä: Lua

[muffeli]

Tunnen parin, joka oli yhdessä kymmenen vuotta ennen avioliittoa, ja ero tuli sitten parin vuoden päästä. Omat vanhempani taas menivät kihloihin kolmen kuukauden seurustelun jälkeen, naimisiin vuotta myöhemmin, ja kesällä tulee 28. hääpäivä... Ja onnellisilta vaikuttavat yhä Eli eiköhän se suhteen onnistuminen tai epäonnistuminen yleensä johdu eri asioista. Luulisin, että suhteen onnistumista edesauttaa, jos on jotain elämänkokemusta ja seurustelukokemusta (ei jää miettimään, että mitä muuta maailmassa vielä olisi) ja jos on myös ehtinyt kokea arkea tulevan puolisonsa kanssa.