Guest peikko

Onko nimen harvinaisuus tärkeää?

270 viestiä aiheessa

Itse myönnän olevani iloinen, kun nimen muutoksen myötä ei ole muita saman nimisiä kuin minä. Nimi asia on mulle muutenkin ollut tärkeä asia, olen ottanut "työnimeni" kasteessa saamani lisäksi 15 vanhana. Lapsuuden ystäväni totesikin häistä kuullessaan, että on aika kaukana alkuperäisestä toi tuleva. Molemmat ovat siis täysin normaaleja vaikka taas maistraatissa henkilö vielä varmisti uudelleen herran kansalaisuuden..

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Itse en ole mitenkään 'päättänyt', että minkä nimen otan, vaan miehen nimen ottaminen on ollut minulle itsestäänselvyys aina. En ole perinteisin morsian (meillä ei ole kirkkoa), mutta tämä juttu on ollut helppo päättää. Ehkä jos miehen sukunimi olisi "Kives" tai joku muu epämiellyttäviä mielikuvia aikaansaava, niin miettisin kahdesti. ;) En halua että lapsiani kiusataan nimen vuoksi. Mutta tämä minun tuleva sukunimi on melko epätavallinen nen-päätteinen perisuomalainen nimi.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Itselläni on harvinainen sukunimi, n. 50 henkilöä kantaa samaa sukunimeä koko maailmassa ja olemme kaikki sukulaisia keskenämme. Miehelläni taas on yleisempi (päälle 2000henk.) ja varsinkin alueella jossa tällä hetkellä asumme, hyvin yleinen sukunimi. Olen aina ollut sitä mieltä, että otan yhdysnimen, koska haluan myös ns. kuulua omaan perheeseeni, johon kuuluu vain lisäkseni vanhempani. Lisäksi vain yhdelle serkulleni (sama sukupolvi siis) jäisi sukumme nimi, jos sen itse vaihtaisin.

En pidä sukunimeäni mitenkään erikoisena tai hienona, minulle sukunimeni on vain osa minua itseäni. Olen pienenä useasti tuskastellut, miksi sukunimeni pitää olla sellainen kuin se on, nimi itsessään on lyhyt ja yksinkertainen, mutta se useasti kirjoitetaan väärin, sitä ihmetellään ja ihastellaan. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen sukunimeeni kiintynyt ja olen siitä loppujenlopuksi alkanut hurjasti pitämäänkin:D Minut on aina muistettu "siitä erikoisesta sukunimestä". Sukunimi edustaa minulle myös juuriani ja muistojani elämästäni vanhempieni kanssa, voi kuulostaa lällyltä ja tyhmältä, mutta perheeni on ollut aina tiivis, koska meitä on ollut vain me kolme ja sukunimemme takia meitä ei ole yhdistetty muihin perheisiin/sukulaisiin.

Jossain vaiheessa mietin jo, että otan mieheni sukunimen, koska kuulin paljon siitä, miten vaikeaa yhdysnimen kanssa on ajoittain toimia. Asiaa aikani mietiskeltyä, tulin tulokseen, että oma sukunimeni on minulle niin tärkeä (ja koska se on harvinainen...), että haluan sen myös pitää. Niinpä tulen siis pitämään vanhan sukunimeni sekä otan miehen sukunimen, näin kuulun vanhempieni perheeseen pitäen juureni "mukanani" nimessä sekä luon oman uuden perheeni. Olemme jo sopineet, että lapsemme saavat miehen nimen, tämä on miehelle taas tärkeää ja sen hyväksyn mukisematta.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

minä otan miehen nimen. Sattumoisin se on harvinainen ( alle 20 suomessa). Lapsilla on miehen sukunimi jo ennestään. Yhdysnimenä sukunimemme kuulostavat omassa korvassa kamalalta, enkä sitä halua. Oma sukunimi on tavallinen nen-päätteinen perussukunimi. Ainoa huonoasia miehen sukunimessä on että sen joutuu tavaamaan joka paikkaan, ja aina tulee postia väärällä nimellä. Niin ja olisin ottanut miehen nimen vaikka se olisi ollut se virtanen..

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Minäkin otan mieheni nimen sillä perusteella, että heitä tällä hetkellä n.45kpl. Jos nimeä olisi yhtälailla n. parilla tuhannella kuin tyttönimeäni, olisin saattanut pitää tyttönimeni, vaikka toisaalta sen verran kunnioitan myös perinteitä, että miehen nimi olisi silloinkin saattanut tulla minulle. Mutta nyt kuitenkin näin nimenomaan siksi, että heitä on niin vähän.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Ei niin mitään merkitystä. Vaikka mieheni sukunimi olisi se suomen yleisin Korhonen (ei ole), niin ottaisin sen koska se on mieheni sukunimi. Itselläni on harvinainen sukunimi (elossa 6) mutta ei sen harvinaisuus merkitse mitään. Isoisä aikoinaan muutti nimen kirjoitus asua (ennen oli kaksi ällää, nyt yksi) ja kas, saatiin harvinaisesta (elossa 41) nimestä vielä harvinaisempi. Veljeni jatkaa tyttönimeäni eteenpäin omille lapsilleen ja minä jatkan mieheni nimeä tuleville lapsille. Jos minulla ei olisi veljeä tai veli ei koskaan tule saamaan lapsia, kantani olisi silti tämä.

Ystäväni on menossa tänä kesänä naimisiin ja hänelläkin on harvinainen sukunimi (elossa 8). Hän ottaa kaksiosaisen sukunimen ja perustelee asiaa juuri tuolla nimensä harvinaisuudella. Minä pidän tätä outona. Miksi pitää väkisin säilyttää tyttönimi vain sen vuoksi, että se on harvinainen? Itsepäistä ja lapsellista sanon minä. Tänä päivänä tuntuu olevan trendi, että kaikkien pitää olla uniikkeja ja spesiaaleja ja pitää erottautua massasta. Nyt minulla ei ole yhtään kaimaa, kolmen kuukauden päästä niitä on ainakin kahdeksan mutta minä olen edelleen minä ja olen uniikki :girl_wink: .

 

Vaikka tämä onkin jo vanha ketju ja kommentti, niin tähän oli pakko puuttua. Siis jonkun mielestä oikeasti on "itsepäistä ja lapsellista" pitää oma nimensä naimisiin mennessä? Järkyttävää. Enpä tiennyt, että noin sovinistisesti ajattelevia naisia oikeasti on olemassa. Tämä kirjoitus teki minut jotenkin surulliseksi. Eikö sukunimen säilyminen merkitse sinulle mitään? Jos ystäväsi sukunimi on noinkin harvinainen, niin tuskin kovin moni järkevästi ajatteleva ihmettelee tuota päätöstä pitää oma sukunimensä. Eihän siinä ole kyseessä mikään erikoisuuden tavoittelu vaan oman suvun historian kunnioittaminen ja nimen pelastaminen sukupuutolta! Tänä päivänä oman sukunimen säilyttäminen ei sitäpaitsi ole niin harvinaista, että sillä voisi edes erottua massasta. Puistattaa tuollainen ajatusmaailma, toivottavasti muut ajatuksesi naisen asemasta eivät ole 50-luvulta...

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Minä olen tyttönimeltäni Korhonen, ja kun menin exän kanssa naimisiin, vaihdoin sukunimen sitä sen kummemmin miettimättä. En ole koskaan ollut mitenkään kiintynyt tuohon yleisimpään nimeen. Exällä sen sijaan oli kivan kuuloinen ja harvinainen sukunimi, noin 25 maailmassa.

Eron jälkeen pidin sukunimen hetken aikaa, kunnes päätin ottaa mummoni tyttönimen itselleni. Tätä nimeä on suomessa noin 5, ja olen nimeeni todella kiintynyt. Sulhon kanssa ollaan tästä nimiasiasta väännetty useamman kerran, mutta minä en suostu nimeäni vaihtamaan. Uskoisin, että me molemmat joko pidetään omat nimemme tai sulho ottaa minun sukunimeni. Haluan myös mahdollisesti tulevalle lapselle sukunimeni, ja tästä taidetaan olla yksimielisiä. :)

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Eikai se harvinaisuus niin tärkeää ole, enemmän se pitääkö siitä nimestä. Meillä molemmilla on -nen päätteiset perusnimet (hieman harvinaisemmat), eli vaihtaminen ei ole ongelma :D

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

^ Samaa mieltä ylläolevan kanssa, ei harvinaisuus vaan esteettisyys.

 

Lukuja: Mun sukunimi nykyisenä nimenä 345, miehen sukunimi nykyisenä nimenä 980, tuleva yhteinen sukunimi nykyisenä nimenä 233, eli on joo kolmesta vaihtoehdosta harvinaisin, mutta erot ei ole mitenkään niin merkittäviä, että olisi vaikuttanut valintaan.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Miehellä on harvinainen sukunimi, nykykantajia 151, joista kolme meidän lapsia. Se on vaan niin ruma, etten halua sitä omaksi nimekseni. Ruma on omakin sukunimeni, mutta ukon on vielä rumempi. Minusta siis se, miltä sukunimi kuulostaa, vaikuttaa enemmän kuin se, kuinka harvinainen nimi on.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Jos harvinaisuus olisi tärkeää, niin keksittäisiin kokonaan uusi nimi, jota ei olisi kenelläkään muulla. Tuskin kuitenkaan vaihdetaan nimiä, ei koeta sellaista vaivaa tarpeelliseksi. 

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Itselläni on siitä "ihailtavan kinkkinen" tilanne, että meillä molemmilla on a ) kaunis ja b ) harvinainen (86 ja 43 kpl) sukunimi. Kokonimikaimoja kummallakaan ei ole, eikä nimenmuutostenkaan myötä olisi, vaikka miten veivattaisiin. Minulle päätös on siis täysin käytännöllinen. Oma nimeni on kaunis, ja siinä ei ole ääkkösiä, että se on sikäli kätevä, mutta etu- ja sukunimessä on yhteensä 11 kirjainta, joista 8 vokaalia. Eli vaikka tietoisesti esittelen itseni hitaasti, nimeni menee silti yleensä ihmisiltä ohi, ja lisäksi sitä joutuu tavaamaan, kun ei ole sellainen -nen loppuinen perisuomalainen. Lisäksi melkein samanlaisella kirjoitusasulla on nimiä, joten usein huomaan, että nimeeni on ilmestynyt kuulijan korvassa ylimääräisiä kirjaimia. Miehen nimi on myös kaunis, mutta siinä on ääkkösiä. Toisaalta se on pidempi, ja ehkä sellainen paremmin ihmisten kielentajua noudattava, kun se "tarkoittaa" jotakin (tiedättehän nämä -vuori, -niemi, -lehto, -maa, -järvi yms. loppuiset, sellainen). Joten päädyin vaihtamaan sukunimeni, josko pääsisi sitten tulevaisuudessa vähemmällä tavaamisella.

Muokattu: , käyttäjä: Abutilon

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Jossain määrin on. Tykkään, että oman nimiseni tavatessani tiedän tapaavani ihmisen, joka on edes jotain sukua. Kaukaista ehkä osa, mutta sukupolvien takaa meidät on mahdollista yhdistää samaan esi-isään. Miehen nimisiä taas tulee vastaan useampia päivässä (ihan käytännössä todettu kaupan kassalla työskennellessä) ilman, että ovat mitään sukua miehelle tai toisilleen. Tulee ihan eri tavalla se tunne _suku_nimestä harvinaisemmalla nimellä.

Uniikkinimeä en silti kaipaa, paljolti juuri mainitusta syystä. Sittenhän en enää törmäisi sattumalta samannimisiin sukulaisiin. Voisin kuitenkin hyvin suostua, jos mies sitä toivoisi ja tekisi vielä hyvän nimiehdotuksen.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Itse ajattelin nuorempana ehdottomasti pitäväni oman nimeni, koska nimi on harvinainen (yhteensä alle 25, tällä hetkellä alle 20) ja kauniskin vielä. Kuitenkin vanhempani ovat eronneet minun ollessani ihan pieni, enkä ole isän kanssa juuri ollut edes tekemisissä, saati sitten isän puolen sukulaisten. Suurinta osaa en edes tunnistaisi, vaikka kadulla tulisivat vastaan. Nyt vanhemmiten on sitten alkanut tuntua vähän tyhmältä ja turhalta ylläpitää nimeä, joka nyt ei loppujen lopuksi merkitse itselle mitään, joten vaihtamisen kannalla olen. Vanhanaikaisesti pidän ajatuksesta, että perheellä on yhteinen sukunimi. (Offtopic: itse lapsena nostin kovan porun, kun äiti meni uusiin naimisiin ja otti miehensä sukunimen, kun minäkin olisin tahtonut ottaa sen :D Toisaalta mistä se lapsi osaisi sukunimeä ihmetellä, jos vanhemmilla olisi eri sukunimet). Yleisyydellä ei väliä.

Toisaalta sen verran "pinnnallinen" olen, että jos miehellä nyt joku kamalan ruma nimi olisi, tai jos nimi olisi typerä yhdistelmä etunimeni kanssa, niin varmaan pitäisin nykyisen sukunimeni. Yhdysnimille en itse lämpene yhtään, enkä myöskään itsekeksityille erikoisuuksille. Jos jommalta kummalta löytyisi kauempaa suvusta joku hyvä sukunimiehdokas, niin sellainenkin voisi olla vaihtoehto.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Toki semmoinen ois kiva, mutta vaihdan joka tapauksessa miehen nimeen. Tulen rakastamaan sitä nimeä kyllä, sillä rakastan sitä, joka sen mulle antaa. : ) 

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites
On 24.7.2011 at 17.09, Lumikko said:

Minulle ei ollut tärkeää harvinainen nimi vaan se, että meillä on yhteinen nimi, mutta naimisiin mentyämme olen kokenut, että esim. nimeni kautta edustan nyt myös jotain muuta tahoa kuin vain itseni, joten harvinainen nimi tuo myös aika lailla vastuuta. Harvnainen nimi voi myös olla taakka - tarkemmin sitä nykyään miettii missä yhteyksissä oma nimi näkyy esim. verkossa.

^ Tätä olen pohtinut miettiessäni nimenvaihtoa. Varsinaisesti miehen sukunimen harvinaisuudella ei kuitenkaan ole merkitystä. Tyttönimeni on tuikitavallinen suomalainen sukunimi. Meitä on ties kuinka ja monta tuhatta. Olen kuitenkin hirmu kiintynyt omaan tyttönimeeni, se on ollut minun nimeni aina ja pidän siitä. Toisaalta minulle on myös tärkeää, että koko perheellä olisi ainakin jotakuinkin sama nimi. Tästä syystä olin jo aikaa ennen nykyistä sulhastani päättänyt ottaa yhdistelmänimen. 

Miehelläni on eteläpohjalainen, kaksiosainen (väliviiva välissä, tyyliin Laine-Virta) sukunimi. Heitä on Suomessa 40, eli nimi on huomattavasti tyttönimeäni harvinaisempi. Koska miehen sukunimi on jo valmiiksi kaksiosainen, en halua siihen liittää vielä omaanikin. Kolmiosainen sukunimi on minulle on vähän liikaa :girl_haha:. Lähes sata varmasti päädyn siis ottamaan miehen harvinaisemman nimen. Tietääkseni nimenvaihdoksen jälkeen yhtään etunimi+sukunimi kaimaa ei ole. 

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Kannatan omaa, ja erittäin harvinaista sukunimeäni siksi, että meitä on tosiaan vain alle 10 koko maailmassa. Naimattomia nuoria miehiä on vain yksi, enkä hänen suhteen ole varma, tuleeko koskaan jatkamaan sukua... Sukurakkaana en halua, että sukuni "kuolee sukupuuttoon" :) 

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Itse olen toisinpäin todella tyytyväinen nimeni yleisyyteen. Olen päätynyt tähän, koska harrastan aika innokkaasti tuttavieni nimien googlettelua ja monista on löytynyt netistä tietoa yläasteajoilta asti.

Koen, että olen anonyymimpi useiden kokonimikaimojen avulla. Ei minulla ole kaapeissa luurankoja, joita yrittäisin peitellä, olen vain vähän vainoharhainen. :ph34r:

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Minulla itsellä on harvinainen sukunimi ja pikkuisen harmittaa se vaihtaa miehen nimeen. Silti oon sen verran perinteinen ja vanhanaikainen, että mielummin otan mieheni sukunimen, kun pidän omaani. Haluan, että on sitä yhteenkuuluvuutta. Toki yksi vaihtoehto olisi kaksiosainen nimi, koska tyttärelläni on minun sukunimeni. Pysyisi sitten vielä yhteneväisyys omaan tyttöön varsinkin tulevaisuudessa jos/kun saadaan yhteisiä lapsia ja heille tulee miehen sukunimi..... Mutta katsotaan nyt. 

Muoks. Tätä asiaa hetken pohdittuani, tulin siihen tulokseen etten toisaalta välttämättä osaisi ajatella kaksiosaista nimeä. Eli luultavasti luovun kuitenkin omasta nimestäni ihan suosiolla. Jotenkin se kaksiosainen sukunimi kuitenkin ahdistais ja tuntuis hullulta esim. töissä vastata puhelimeen sillä erikoisella sukunimellä.

Muokattu: , käyttäjä: annima

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Olin ainoa tyttönimelläni, ja olen ainoa naimanimelläni, joten en tiedä, mikä merkitys harvinaisuudella olisi muussa tilanteessa ollut. Kauniita nimiä kuitenkin, ja oli melkoinen Jaakobin paini koittaa päättää vaihdanko nimen vaiko enkö.

Jaa viesti


Link to post
Share on other sites

Luo uusi käyttäjätili tai kirjaudu sisään

Sinun täytyy olla jäsen osallistuaksesi keskusteluun

Luo käyttäjätili

Rekisteröi uusi käyttäjätili helposti ja nopeasti!


Luo uusi käyttäjätili

Kirjaudu sisään

Sinulla on jo käyttäjätili?


Kirjaudu sisään